Hyvinvointivaalit

Äsken eduskunnan kyselytuntia katsoessani totesin kuntavaalien läheisyyden näkyvän ja kuuluvan selvästi. Ihan ensimmäiseksi tivattiin hallitukselta vastausta polttoaine- ja ansiotuloverojen jatkuviin korotuksiin, ja oikeastaan valtiovarainministeri Annika Saarikko antoi juuri sellaisen vastauksen kuin itsekin olisin antanut. Se vastaus oli pelkkä ei.

Kysymys polttoaineen veronkorotuksista perustui ilmeisesti siihen jokaisen bensamittarilla havaitsemaan tosiasiaan, että hinta on noussut. Hallitus ei kuitenkaan ole korottanut polttoaineveroa muuten kuin tekemällä siihen viime syksynä indeksitarkistuksen. Lisäksi hallitus on monta kertaa selkeästi sanonut, että korotuksia ei ole suunnitteilla. Hinta nousee siksi, että öljyn maailmanmarkkinahinta on noussut, ja se näkyy heti kuluttajahinnassa. Suomen hallitus ei pysty vaikuttamaan öljyn maailmanmarkkinahintaan.

Hallitus kertoi myös taas kerran, että kotitalouksien kokonaisverotusta ei olla kiristämässä. Tämän saa varmaan sanoa vaikka joka päivä sata kertaa, niin silti oppositio pitää yllä myyttiä kiristyvästä verotuksesta.

Opposition tehtävä on haastaa hallitusta, eikä siinä mitään. Kuntavaalien alla nousee kuitenkin jatkuvasti esiin ristiriita, kun verojen vastustajat vaativat myös parempia kunnallisia palveluja. Kuntavaalit eivät ole valtakunnalliset verovaalit, vaan niissä päätetään siitä, ketkä ovat päättämässä kaikkien tarvitsemista lähipalveluista. Siitä, miten ne järjestetään, miten niiden toimivuus taataan ja miten ne paikallistasolla rahoitetaan. Siitä, miten toimivat päivähoito, koulutus, vanhusten- ja sairaanhoito, infrastruktuuri ja muut tarvittavat palvelut.

Jos veroja pitää alentaa, niin silloin palveluja pitää heikentää. Mistä sitten leikataan? Tätä olen monesti kysynyt leikkauksia haluavilta, mutta en ole saanut kunnollista vastausta. Lakisääteisistä palveluista ei voi paljon leikata, sillä kunnan on ne järjestettävä. Kun kerron tämän, niin vaaditaan ei-lakisääteisten palveluiden leikkaamista tyyliin ”leikataan kaikesta turhasta”. Sen turhan määritteleminen sitten riippuukin jokaisesta määrittelijästä, ja jokainen on valmis leikkaamaan siitä, mitä ei itse käytä.

Niinpä liikuntapaikkoja tärkeänä pitävä on valmis leikkaamaan vaikkapa kulttuuripalveluista, mutta silloin ärähtää kulttuuripalvelujen käyttäjä. Kaikkein varmin keino saada kuntapäättäjänä kaikkien vihat niskoilleen on vaatia leikkauksia puhtaasti omien mieltymysten mukaisesti. Kuntapäättäjä ei ole edustamassa itseään eikä edes vain omia äänestäjiään, vaan kaikkia kuntalaisia. Lisäksi on ajateltava kunnan talouden kestävyyttä pitemmällä aikavälillä. Mistä saadaan tuloja ja miten kontrolloidaan menoja, miten pidetään yllä kaikkien kuntalaisten palveluja tasapuolisesti.

Voin antaa kaikille ensimmäistä kertaa valtuustoon valittaville sellaisen neuvon, että luottamustoimea ei hoideta silloin, kun sattuu huvittamaan tai jos ei satu olemaan muuta tekemistä. Ei kannata myöskään mennä valtuustoon takki auki ”pistämään asioita kuntoon”, sillä kukaan ei saa yksin eikä edes yhdessä oman valtuustoryhmänsä kanssa päätöksiä runnottua läpi, vaan tarvitaan yhteistyötä ja kompromisseja. Tämän erinomaisen neuvon antoi kovasti arvostamani, kuntapäättäjänä pitkän uran tehnyt ja sen nyt jättävä kuntamme luottamushenkilö tänään paikallislehdessä.

Kuntavaalit eivät ole verovaalit, sote-vaalit eivätkä maan hallitusvaalit. Ne ovat hyvinvointivaalit, sillä juuri kunnissa päätetään paikallistason hyvinvointipalveluista.