Ihan mahdoton ajatus?

Kun pääministeri Sanna Marin pari päivää sitten otti Bloombergin haastattelussa esille neljän päivän työviikon, niin reaktiot olivat samat kuin ennenkin. Nyt se on menettänyt järkensä, nyt karkaavat investoinnit, maa menee konkurssiin ja kansa haluaa laiskotella. Taas sivuutettiin se itse uutisessakin sanottu tosiasia, että työviikon lyhentäminen ei ole hallitusohjelmassa eikä Marinin hallitus sitä ole edistämässä. Kyse on tulevaisuuden visioinnista.

Tämä kuulostaa tutulta. Ihan samaa puhetta kuultiin vuosi sitten, kun Sanna Marin asetti linjapuheessaan pitemmän aikavälin tavoitteeksi työajan lyhentämisen tuottavuuden kärsimättä. Koska kritiikki on kopio vuoden takaisesta, niin laiskana miehenä kopioin tähän juttuun vuosi sitten kirjoittamaani.

Työaikaa on lyhennetty monta kertaa, vaikka sitä on aina pidetty täysin mahdottomana täysin samoista syistä. Ne ajatusta mahdottomana pitävät ovat aina olleet niitä, joista Pohjantähden Akseli Koskela sanoi näin:

”Minä olen yhden asian huomannut niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistansa aina niin kuin ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä. Teki niitten mieli mitä hyvänsä, niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No, kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.”

Vuoden 1785 palkollissäännössä sanottiin, että palveluskuntaan kuuluvilla on seitsemän tuntia nukkuakseen, tunti lukeakseen hartauskirjoja, kaksi tuntia syödäkseen, kaksi tuntia levätäkseen ja kaksitoista tuntia tehdäkseen työtä, mutta sen tulee tapahtua miehen tavoin. Sitten yhteiskunta ja työelämä muuttuivat, mutta kahdentoista tunnin työpäivä jäi. Kun sosialidemokraatit Forssan kokouksessa 1903 asettivat tavoitteeksi kahdeksan tunnin työpäivän, niin sitä pidettiin täysin mahdottomana ajatuksena. Kuitenkin se toteutui vuonna 1917.

Senkin jälkeen työaikaa on lyhennetty monin eri tavoin. Tuli palkallinen vuosiloma, jota on vähitellen pidennetty, ja 1960-luvulla työviikko lyhennettiin viisipäiväiseksi. Kaikkia näitä muutoksia ovat samat tahot vastustaneet aina samoilla perusteilla. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla ja kansan toimeentulo ei sitä salli. Silti mitään romahdusta ei ole tapahtunut.

Nykyisen kvartaalitalouden aikana pitkän aikavälin tavoitteet tuntuvat olevan täysin vieras ajatus. Visioita ja toimintastrategioita kyllä kirjoitellaan, mutta ne tähtäävät aina kasvunäkymiin, eivät koskaan ihmisten hyvinvointiin ja koko yhteiskunnan kehittämiseen. Elämässä on ja pitää olla muutakin kuin työnteko, ja työelämän vaatimukset kovenevat jatkuvasti. Loppuunpalamiset ovat arkea, palkkatyötä ei riitä läheskään kaikille ja tuloerot kasvavat. Jos tätä halutaan, niin silloin tietysti pitääkin tyrmätä kaikki työelämän muutoksiin kohdistuvat vaatimukset, mutta perustelut on esitettävä rehellisesti.

Talous elää kvartaaleittain, poliittinen muisti kestää suunnilleen kaksi viikkoa ja historiaa ei tunneta, joten tulevaisuuden visiointi tuntuu olevan mahdoton ajatus.