Miettikääpä tätäkin
Viikonlopun aikana Suomessa on yleistynyt mielipide, jonka mukaan meidän on annettava Ukrainaan aseapua puolustusvoimien varastoista. Suomen nihkeä suhtautuminen aiheuttaa ikäviä kysymyksiä, on tyly viesti ja hävettää. Suomi nysvää, ja se herättää tyrmistystä.
Siltä se minustakin ensin tuntui, mutta ajatellaanpa tätäkin asiaa pitemmälle. Minä en ole Suomen puolustusvalmiuden asiantuntija, eikä kukaan muukaan somessa asevientiä vaativa ole käynyt varastoja tutkimassa. Me emme tiedä mitä niissä on ja onko meillä ylimääräistä tavaraa. Jos on, niin minulle sopii oikein hyvin, että sitä lähetetään Ukrainaan.
Ulkoministeri Pekka Haavisto sanoi tänä aamuna tv:ssä, että aseavun antamista arvioidaan kansallisen turvallisuuden perusteella. Minusta tässä on selkeä viesti, jonka mukaan saatamme tarvita niitä aseita kohta itse. Sitä meistä ei taatusti kukaan halua, mutta naapurimme on osoittautunut arvaamattomaksi. Meidän on varauduttava kaikkiin tilanteisiin.
Tätä tulkintaani perustelen sillä, että tähän asti on vedottu eduskunnan yksimielisesti hyväksymään puolustuspoliittiseen selontekoon ja hallitusohjelmaan, joiden mukaan Suomi ei vie aseita sotaa käyviin maihin. Nyt sanotaan suoraan, että avun antamista arvioidaan kansallisen turvallisuuden perusteella. Kun turvallisuustilanne muuttuu, niin aiempia päätöksiä on pystyttävä arvioimaan uudelleen. Näyttää siltä, että niin on nyt tehty.
Ymmärrän kyllä vaatimukset aseavun antamisesta, mutta mietitäänpä muiden apua antavien maiden tilannetta. Saksa ja monet muut EU-maat ovat päättäneet runsaasta aseavusta, ja myös Ruotsi antaa apua ensimmäisen kerran vuoden 1939 jälkeen. Kaikilla näillä mailla on Suomeen verrattuna merkittäviä eroja. Useimmilla apua antavilla mailla on tukenaan NATO ja Ruotsilla on puskurina Suomi. Suomella on pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa. Jos tilanne kriisiytyy, niin lisää aseita on vaikea saada nopeasti ulkomailta. Jos nyt avaamme asevarastojemme ovet, niin mistä sitten pahimmassa tilanteessa otetaan kättä pitempää?
Tämä on inhorealismia, jonka kirjoittaminen tuntuu hirveältä. Viime torstaina meidän tähän asti tuntemamme maailma muuttui täysin arvaamattomaksi. Puolustusvoimiemme asiantuntijoiden tehtävänä on varautua arvaamattomiinkin tilanteisiin, joten ainakaan minä en päästäisi somekansaa ja poliitiikkoja tekemään päätöksiä aseviennistä ilman heidän asiantuntemustaan.
Ei kannata vähätellä Suomen jo nyt antamaa apua. Suomi on päättänyt toimittaa kypäriä, luotiliivejä ja kaksi ensihoitoyksikköä. Virolle annettiin lupa viedä Ukrainaan Suomelta ostettuja kenttätykkejä, ja Suomi tukee EU:n suunnitelmaa ohjata Ukrainalle apua rauhanrahastosta niin, että rahaa voitaisiin käyttää myös aseelliseen materiaaliin. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Suomi ei ole sanonut, etteikö niitä aseita voitaisi viedä myös suoraan. Ensin pitää vain tietää, onko niitä mistä viedä, ja jos viedään vähistä, niin mistä saadaan uusia tilalle.
Somekansa reagoi aina tunteella, ja nyt se tunne on, että aseita Ukrainaan ja heti. Vielä viime viikolla reaktio pelkkään rahalliseen tukeen oli, että kylläpä sitä velkarahaa taas riittää jaettavaksi. Jos pahin skenaario toteutuisi ja Suomi joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, niin kyseltäisiin, että kuka älypää keksi lahjoittaa aseita pois.
***
Tämä on taas yksityisajatteluani, josta en halua aloittaa sen enempää keskustelua. Pentti Haanpää sanoi aikoinaan, että kannattaa kiertää sen kiven toiselle puolelle katsomaan, miltä se siitä suunnasta näyttää. Sanotaan nyt vaikka niin, että tein sen juuri.