Takaisin sääty-yhteiskuntaan
Kontrollia ja ihmisten kaikinpuolista vartiointia pidetään vasemmistolaisten touhuna. Ei se niin ole. Se on yhteiskunnan oikeistolaistumisen ja eriarvoistumisen merkki. Kun taloudellinen ja poliittinen valta keskittyvät yhä harvempien käsiin, niin nämä harvat rakentavat turvakseen yhteiskunnan tehokkaan valvontakoneiston. Historiakin sen osoittaa.
1590-luvun lopulla käytiin Nuijasotana tunnettu talonpoikaiskapina. Sen jälkeen sääty-yhteiskunta kehittyi hämmästyttävän nopeasti. Poliittinen ja taloudellinen valta keskittyivät harvalukuisen aatelin käsiin ja alamaisten ainoa tehtävä oli toimia järjestelmän maksajana ja ylläpitäjänä.
Tällainen yhteiskunta vaatii toimiakseen ankarat lait ja tiukan kontrollin. Kun maallinen laki ei riittänyt, niin Kaarle IX määräsi vuonna 1609 Mooseksen lain toissijaiseksi oikeuslähteeksi. Jos laki ei tuntenut jotain rikosta ja siitä määrättävää rangaistusta, niin tuomioistuin luki Vanhaa Testamenttia. Sieltä löytyi ja löytyy yhä valtava määrä rikoksia, joista kuolema on ainoa rangaistus. Tätä noudatettiin kirjaimellisesti.
Koska pienen joukon täytyi johtaa ja hallita massoja, niin kontrollin oli oltava tehokas. Sitä se olikin ja se ulottui aivan kaikkiin elämänaloihin. Nykyihmisestä tuntuu huvittavalta se into, jolla kirkko ja maallinen esivalta etsivät ja rankaisivat vaikkapa salavuoteuteen syyllistyneitä tai jumalanpalveluksesta pinnaajia. Aikalaisista se ei ollut erityisen huvittavaa.
Kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, niin kontrolli kiristyy, rangaistukset ankaroituvat ja sääty-yhteiskunta palaa takaisin muodossa tai toisessa. Näin sanoi oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Heikki Ylikangas jo opiskeluaikoinani.
Yhä useammat vaativat ankarampia rangaistuksia, jopa kuolemantuomiolla on omat kannattajansa. On helppoa aloittaa yleisesti erityisen paheksuttavista rikoksista, mutta siitähän se aina alkaa. Kun ns. kansalaismielipide saadaan hyväksymään suunnilleen lynkkausmeininki, niin silloin alkaa suunta olla selvä. Rangaistusten ankaroittamista on odotettavissa kautta linjan.
Nykyajan alinta kastia ovat kerjäläiset, toimeentuloluukun väki, pitkäaikaissairaat, vanhukset, alkoholistit ja yleensä syrjäytyneet. Näille ryhmille on yhteistä se, että he ovat yhteiskunnan alimmalla portaalla ja niinpä heihin saa kohdistaa melkeinpä mitä tahansa kontrollikeinoja. Palkatta tehtävä työ nähdään kuntouttavaksi ihmelääkkeeksi kuten silloin, kun irtolaisia tuomittiin pakkotyölaitoksiin ja kehruuhuoneisiin.
Lainsäädäntö suosii hyväosaisia ja polkee syrjäytyneitä. Hyvätuloisilla on jo kauan ollut terveydenhuollossa yhteiskunnan tukema maksullinen ohituskaistansa ja köyhä kuolee leikkausjonoon. Varakkaalla vanhuksella ei ole hätää, mutta kansaneläkkeen varassa elävä laskee joka sentin tarkasti. Toimeentulotuki ei enää ole perusoikeus, vaan yhteiskunnan kustannuksella loisimista. Elinkeinoelämän johtajat vaativat eläkeiän nostamista ja jäävät itse eläkkeelle alle kuusikymppisinä.
Nyt huomasin itsekin olleeni väärässä. Ei sääty-yhteiskunta ole tulossa takaisin. Me elämme siinä jo.
Siinä taas vakavia totuuden sanoja.
Eikä tyhmät suomalaiset vähääkään tajua minne ollaan menossa, tai kuten Sakari jo sanoikin, on jo pitkälti mentykin.
Siis ei muuta kuin , lampaat, parijonossa teuraaksi!
Hyvä. Juuri terveydenhuollossa sääty-yhteiskunnan paluu näkyy parhaiten. ”Ei ole aikoja lääkärille”, sanotaan. Pitäisi sanoa, ettei ole lääkäreitä julkiseen terveydenhuoltoon. Heitä ei tule muuten kuin piipahtamaan siksi, että he haluavat erikoistua ja sitä kautta aukeaa parempia rahahanoja yksityiselle sektorille. Yksityiset lääkäriasemat ja sairaalat lisääntyvät tasaista vauhtia. Lääkäreitä ei ole tarpeeksi, koska Lääkäriliitto ei halua, että heitä olisi tarpeeksi. Liitto haluaa, että sen jäsenet pysyvät jalustalla ja voivat vaatia suhteettoman suuria palkkoja. Perusterveydenhuolto joutuu kilpailemaan palkoilla saadakseen lääkäreitä, mutta ei pärjää, koska yksityissektori voi aina tarjota mukavammat työolot, enemmän rahaa ja valikoidummat potilaat. Ne, jotka puhuvat eniten hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä (EK:ssa ym:ssa) toimivat tehokkaimmin siihen suuntaan, ettei nyt jo menetetty hyvinvointiyhteiskunta palaa. He vaativat palkkamalttia ja eläkeikien nostamista, jotta työelämässä olevat loppuun kulutetut ihmiset ottaisivat vastuun ”hyvinvointiyhteiskunnasta”. Heillä itsellään ei ole hätää. He voivat jäädä itse eläkkeelle sen ikäisinä kuin haluavat ja nauttia pienituloisen vuoden palkan suuruista kuukausieläkettä. On käsittämätöntä, miten suuri osa terveydenhuollon työntekijöistä (mm. sairaanhoitajista) äänestää Kokoomusta ja kaivaa samalla hautaa omille työpaikoilleen. Yksityissektori työllistää terveydenhuollon henkilökuntaa juuri sen verran kuin sen voitontavoittelu antaa myöten. Ulkoistetuissa terveyspalveluissa ei taso parane, mutta henkilöstömenoissa säästetään. Lisäksi, jos kyse on suoranaisesta yksityistämisestä, henkilöstovalinnat voidaan tehdä esimerkiksi ulkonäön ja ”edustavuuden” perusteella ja tietysti valittujen tulee täyttää työnantajansa poliittiset ja yhteiskunnalliset arvot. Nykysysteemi leimaa jo nyt julkisen perusterveydenhuollon potilaat rupusakiksi: olemme vanhuksia, syrjäytyneitä, elämänhallintamme menettäneitä ja maahanmuuttajia. Kukapa kunnianhimoinen lääkäri tänä päivänä valitsisi elämänurakseen toimia yleislääkärinä julkisella sektorilla. Siinähän leimautuu itsekin. Nyt halutaan terveysasemaverkostoa harventaa Helsingissäkin. Palvelujen heikentäminen ja loitontaminen naamioidaan parannukseksi. Seuraus on se, että yhä useampi hakeutuu yksityissektorille, jonka lääkäriasemia on jokaisessa kaupunginosassa. Siis ne hakeutuvat, joilla ehkä on sukanvarressa tarvittava raha. Tai, joita lähiomaiset voivat avittaa taloudellisesti. Vakuutuksia, joilla voisi maksaa yksityislääkärillä käynnit, eivät saa sairaat, vaan terveet ja hyvinvoivat. Sääty-yhteiskunta on siis todellisuutta. Hyvinvointi menee hyvinvoinnin luo niin kuin raha menee rahan luo.