Puolue ja kunnallinen luottamustoimi
Kesän niukkaan poliittiseen uutisantiin tuo pikantin lisänsä perussuomalaisten ja puolueesta eronneiden julkinen riitely. Uutena eduskuntaan noussut Matti Torvinen on kertonut, että Jussi Halla-ahon johtama puolue uhkailee eroa harkitsevia jäseniään kunnallisten luottamushenkilöpaikkojen menetyksellä ja jopa puolueveron perinnällä ulosoton kautta.
Puolueen mukaan kaikkia kunnallisiin luottamustoimiin valittuja sitoo sopimus, joka kieltää vaihtamasta puoluetta luottamustoimien menettämisen uhalla. Sopimus on pidettävä ja loikkaajan eli tässä tapauksessa ministereiden esimerkkiä seuraavien on erottava, sanoo puolue. Puheenjohtaja Jussi Halla-ahon mukaan paikat kuuluvat puolueelle, eivät yksittäisille valtuutetuille ja muille luottamushenkilöille.
Halla-aho ja puolue ovat moraalisesti oikeilla jäljillä, mutta juridisesti hakoteillä. Mikään laki ei kiellä kunnallista luottamushenkilöä vaihtamasta puoluetta tai vaikka olemaan ilman puoluetta omana ryhmänään ihan siitä riippumatta, minkä puolueen listoilta hänet on valittu. Yksityisoikeudellisella sopimuksella ei voida sitoa ketään minkään puolueen jäseneksi, eikä sopimuksen rikkomisesta voi tulla korvausvastuuta.
Tämä johtuu siitä, että kuntalaki ei tunne tällaisia sopimuksia. Henkilöt on valittu luottamustoimiin demokraattisesti vaaleilla henkilöinä, ei minkään puolueen jäsenenä. Paikat ovat henkilökohtaisia, eivät puolueen paikkoja. Valtuusto ei voi erottaa yksittäistä luottamushenkilöä ryhmän vaihtamisen vuoksi. Luottamushenkilöllä ei ole myöskään velvollisuutta eikä lain mukaan edes oikeutta erota luottamustoimista puolueen vaihtamisen takia.
Vaalilakikaan ei tunne tällaista sopimusta. Vaalilaki edellyttää vain ehdokkaan antamaa suostumusta ehdokkaaksi ja suostumusta ottaa valtuustopaikka vastaan.
Sopimus pysyä koko vaalikausi puoluen jäsenenä on vain paperille laitettu herrasmiessopimus. Jokainen harkitsee itse katsooko sen sitovan itseään. Oikeudessa sitovaksi se ei voi tulla, korvausvastuusta puhumattakaan. Puoluetta kesken kauden vaihtava jos kuka kantaa vain sen paljon puhutun poliittisen vastuun. Äänestäjät yksin päättävät seuraamuksista, ja onneksi asia on näin. Demokratiaan ei mahdu sellainen ajatus, että Puolue omistaisi valtuustopaikat ja päättäisi äänestäjien yli kuka niillä paikoilla saa istua.
En tiedä onko ketään oikeasti uhkailtu korvausvastuulla tai kenen vaatimuksesta ja miksi tällaista sopimusta on yleensä katsottu tarvittavan. Juridisesti sitovaa siitä ei saa millään. Se on vähän kuin avioliittosopimus, jossa luvataan pysyä yhdessä kuolemaan asti. Enpä ole kuullut, että avioeroa hakeva olisi haastettu oikeuteen sopimusrikkomuksesta.
Tässä on taas vähän samasta kyse kun meidän talon asukastoimikunnasta. Siihen liitytään, mutta ei oteta selvää toiminnan ehdoista, eikä ymmärretä päätöksentekoa, eikä sen seurauksia. Ajankaan kanssa niitä ei opita ymmärtämään, vaikka olisi kuinka moneen kertaan ohjeistettu ja piirretty käppyröitä ja pettymyksiäkin on tullut. Miksi? Siksi, että se oma käsitys asioista on niin vahva, ettei sitä voi millään hylätä. Tämä sama periaate pätee kaikissa populaatioissa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän. Halutaan vaan itse määrätä. Siksi demokratia on niin vaikeaa.
Lainaus tekstistä:”Demokratiaan ei mahdu sellainen ajatus, että Puolue omistaisi luottamushenkilöpaikat ja päättäisi äänestäjien yli kuka niillä paikoilla saa istua.”
Tämä ei taida päteä ylemmillä tahoilla, ainahan niitä johtajapaikkoja on täytetty puolueitten mukaan, sopiva puoluetausta päihittää ammattitaidon.
Kyllä se pätee: vaikka vaihtaisi puoluetta, virkapaikka tai luottamustehtävä säilyy.
Samoin ns. hallituskriisissä: presidentti nimitti ministerit, jotka voidaan erottaa, jos eivät nauti eduskunnan luottamusta tai jos pääministeri pyytää. Pääministeri ei pyytänyt ja eduskunnan luottamus testattiin.