Esteellisyys ja sidonnaisuudet
Ympäristöministeri Paula Lehtomäki ei millään suostu ymmärtämään, että ministerin taloudellisista kytköksistä ilmoittaminen ja omistuksista seuraava esteellisyys eivät ole yksi ja sama asia. Jos joku yrittää kysyä misteriltä mahdollisesta päätöksentekoon osallistumisesta esteellisenä, hän suuttuu ja rupeaa marttyyriksi. Hän kertoo kiukkuisena ylittäneensä lain vaatimukset kertoessaan puolisonsa, lastensa ja äitinsä omistuksista Talvivaaran kaivoksessa. Eikö hän tosiaan ymmärrä, että tästähän esteellisyyskeskustelu vasta alkaa? Luuleeko hän ihan oikeasti, että esteellisyys poistuu kokonaan ja jopa taannehtivasti pelkällä sidonnaisuuksien ilmoittamisella?
On ihan totta, että Lehtomäki kertoi enemmän kuin mitä laki vaatii. Hän ei kuitenkaan ole kertonut tarkasti, milloin hänen perheensä on osakkeita ostanut. Jos valtioneuvosto tai ympäristöministeri itse ovat tehneet kaivosta koskevia päätöksiä oston jälkeen, on syytä kysyä esteellisyyden perään. Ei asia sen vaikeampi ole, mutta sitä ministeri ei halua tajuta.
Koko Talvivaaran kaivosta ei olisi olemassakaan ilman valtion erilaisia avustuksia. Lisäksi kaivostoiminta vaatii runsaasti erilaisia ympäristö- ja muita lupia, jotka myöntää joko valtioneuvosto kokonaisuudessaan tai ympäristöministeriö yksin. Jos esteellisyyttä yleensä syntyy, niin se syntyy tässä yhteydessä. En minä väitä, että Lehtomäki olisi osallistunut jäävinä päätöksentekoon, mutta sellainen mahdollisuus on kuitenkin olemassa. Luultavasti useampikin tutkiva journalisti selvittää parhaillaan tätä asiaa, joten jään odottelemaan tuloksia.
Erityisen silmiinpistävää koko asiassa on ollut poliitikolle tyypillinen marttyyrin asenne. Jos edistää avoimuutta, niin tulee kuraa silmille. Jos salailee tietoja, niin tulee kuraa silmille. Ministerin asemassa olevan poliitikon pitää ymmärtää ja hyväksyä se tosiasia, että esteellisyyden suhteen ajat ovat muuttuneet. Kansa ei enää siedä sitä, että poliitikko kahmii itselleen etuja kyseenalaisin keinon. Onneksi poliitikot kautta linjan ovat kiirehtineet ymmärtämään ja lohduttamaan kaltoin kohdeltua ministeriä. Ainakin Vihreiden eduskuntaryhmästä tuli voimakasta myötätuntoa ja kiitosta lain ylittävästä avoimuudesta.
Vihreiden eduskuntaryhmän olisi luullut pikemminkin ihmettelevän ympäristöministerin kytköksiä tulevaan uraanintuottajaan ja kyselevän moraalin perään. Vaan turha nykyvihreistä on sellaista luulla, sillä he ovat vaihtaneet luonnonsuojelulliset periaatteensa ministerinpaikkoihin jo kauan sitten.
Takavuosien pirullisen osuvassa brittisatiirissa ”Kyllä, herra pääministeri” keskusteltiin kerran poliitikkojen taloudellisista kytköksistä liike-elämään. Kansliapäällikkö Sir Humphrey totesi asiaan lakonisesti: ”Kaikilla on kärsä kaukalossa ja osalla etusorkatkin”. Nykyisin todellisuus ylittää satiirin.
Esteellisyydestä ministeri selviää jääväämällä itsensä päätöksenteossa. Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi tarkastella kysymystä pörssiyhtiöiden sisäpiirisäännösten näkökulmasta. Sisäpiiritiedon käyttäminen on syytteenalainen rikos. Tässä mielessä ratkaiseva on nimenomaan osakekauppojen ajankohta, jota ministeri ei ole suostunut kertomaan.