Anna-Leena Härkönen: Ostoksilla

Helsingin Sanomien artikkelissa kerrottiin, että tutkimuksissa on havaittu miesten olevan shoppaillessaan ”metsästäjiä”, jotka hakevat kaupasta saalista tehokkaasti ja nopeasti. Naiset taas ovat ”keräilijöitä”, jotka nauttivat valikoimien vertailusta. Minä olen ikävä kyllä molempia. Jotkut syövät suruun, minä ostan kenkiä. Imelda Marcos kadehtisi.

Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen

Kerran menin outlet-myyjäisiin. Oven edessä oli rautaportti, joka pidettiin kiinni siihen asti, kun myyjäisten oli määrä alkaa. Lopulta rautaportti alkoi hilautua ylös. Syöksähdin eteenpäin ollakseni ensimmäisenä sisällä. Väärä ajoitus. Iskin otsani rautaan niin että silmissä sumeni.
Kipu oli kova, mutta vielä kovempi oli nolous. Siitä huolimatta suoristin selkäni ja kävelin sisälle niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Löysin myyjäisistä hääpuvun kolmansiin vihkiäisiini.

Miesten shoppailu on liikuttavaa. Ne vain menevät kauppaan ja ostavat sen mitä tarvitsevat, ja lähtevät kotiin ostoksensa kanssa. Eivät ne jää miettimään, olisiko jossain toisessa kaupassa ollut vielä parempi ja halvempi.
Makutuomarina oloa suurin osa miehistä inhoaa. Miksi siis raahata heidät väkisin mukaan ostoksille?
Muriel Barbery kuvaa kirjassaan Siilin eleganssi, mitä tapahtuu jos miehen pakottaa mukanaan vaatekauppaan: ”Miesparka lähtee muka seuraamaan tyylikkäiden alusvaatteiden söpöä sovitussessiota ja huomaa olevansa vihollisen maaperällä, missä kolmekymmentä transsiin vaipunutta naista talloo hänen varpailleen ja mulkoilee häntä vihaisesti minne hän kömpelön miehenruhonsa sitten yrittääkään piilottaa.”

Eräänä päivänä näin pariskunnan laukkuostoksilla. Nainen ei osannut tehdä valintaa. Mies yritti auttaa. Hänen käsivartensa toimi tankona, johon harkinnan alla olevat laukut ripustettiin. Nainen tarkasteli rivistöä läheltä ja kaukaa, mies tönötti hievahtamatta paikoillaan.
Hyvä jumala, missä oli tämän miehen itsekunnioitus? Minä en ainakaan pystyisi katselemaan miestä, joka leikkii vaaterekkiä. Mutta ehkä se olikin erityisen suurta rakkautta?

Vaatekaupan myyjissä arvostan raakaa rehellisyyttä. Sovitin kerran helsinkiläisessä putiikissa juhlamekkoa. Kun ilmestyin arvioitavaksi, myyjän kasvot vääristyivät.
– Ei, hän huudahti kovalla äänellä.
Toisen kerran sovitin hattukaupassa baskerimaista angoralakkia.
Lakki oli liian iso ja se lerppui päässäni typerällä tavalla. Myyjä seisoi vieressä eikä sanonut mitään.
– Mä näytän sieneltä, totesin.
Myyjä katsoi minua osaaottava, lähes surullinen ilme silmissään ja sanoi:
– Niin.
Sienilakki jäi kauppaan.

Nykyään shoppailukuntoni on romahtamassa. Alkaa uuvuttaa heti, kun astuu tavarataloon sisään. Ehkä hyvä niin. Paitsi että kokeilin äskettäin Minna Parikan ihania kiiltonahkanilkkureita, joitten varsista sojottavat pupun korvat. Kengät olivat pienintä kokoa, mutta minulle numeroa liian isot. Pohjallisetkaan eivät auttaneet.
Jos joku olisi auttanut niin talouspaperituppojen tunkeminen kenkien kärkiin, mutta se nyt olisi naurettavaa. Se toisi mieleen murrosiän epätoivoisen aamut, kun tunki paperia rintaliiveihin näyttääkseen vähemmän lattanalta. Pupukengätkin jäivät kauppaan.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *