Anna-Leena Härkönen: Sämpylät metroon

Parisen vuotta sitten alettiin puhua käsitteestä tunneäly. Olen ymmärtänyt, että se tarkoittaa älyllistä vaistoa, jolla ei ole mitään tekemistä Mensan ja palikkatestien kanssa. Vai onko tunneäly kauniimpi ilmaisu sille, ettei älyä ole? Minun ajattelustani nimittäin puuttuu joskus logiikka täysin.

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen

Otetaan esimerkki. Istuin Hietalahden torilla kahvilaan ja tein tilaukseni.
– Annatko samalla tuonkin tuosta? sanoin tarjoilijalle ja osoitin maassa olevaa tuhkakuppia.
Tarjoilija katsoi minua hiukan hämmentyneenä mutta teki mitä pyysin. Tarkastelin itsekin hämmentyneenä valtavaa vatia, joka oli täynnä vettä. Olin juuri sytyttämässä tupakan, kun tajusin että edessäni on koirien juomakuppi.
Kun kahvini tuotiin, sanoin muka huolettomasti: ”Voit oikeestaan panna ton takas maahan.” Tarjoilijan pokka piti. Pieninkään hymynpoikanen ei käväissyt kasvoilla, kun hän otti juomakupin ja palautti sen sinne minne se kuuluu. Tuhkakuppia en enää kehdannut kysellä.

Toinen tapaus. Istuimme ystäväni kanssa Saigonissa näköalabaarissa, ja alla kimaltava kaupunki näytti upealta. Erityisen upea oli mielestäni valtatie, mistä autojen valot välkkyivät kuin kaksi punaista ja keltaista helminauhaa vierekkäin.
– Eikö oo jännä sattuma, että noitten punasten valojen joukkoon ei oo eksyny yhtään keltasia valoja ja toisin päin? kysyin ystävältäni. – Että nuo on niin ku ehjiä nuo valojonot?
Hän katsoi minua pitkään.
– Ootko sää oikeesti noin pölijä?
– Miten niin?
– Ei se oo sattuma! Nuo autot ajaa eri suuntiin. Ne eri väriset valot on autojen etu- ja takavaloja.
– En mä voi tietää tollasta, ei mulla ole ajokorttia, minä puolustauduin.

– Ei ole mullakaan ja mää tiiän, ystäväni vastasi.
Traagisinta tässä tarinassa on se, että en olisi koskaan tajunnut tuota asiaa, ellei sitä olisi minulle kerrottu. Vielä traagisempaa on se, että ihmiseltä viedään illuusiot. Olisi ollut niin mukavaa olla todistamassa maagista hetkeä, jolloin meidän takiamme autojen valot muodostivat täydellisen värisuoran.

Mokailut jatkuivat. Olin juuri palannut samalta Saigonin-matkalta ja huomasin pankkiautomaatilla, että tililtäni oli tehty lyhyessä ajassa järjetön määrä nostoja. Pelkäsin, että kortistani olisi jossain välissä matkaa otettu kopio ja nyt joku käytti rahojani.
Painelin paniikissa lähimpään Nordean konttoriin.
– Miten voin auttaa? virkailija kysyi.
– Mä pelkään että joku käyttää mun pankkitiliä, minä vingahdin. – Kauheesti nostoja, joita mä en kaikkia tunnista.
– Katsotaan.
Virkailija tutki hetken tiliotettani ja käänsi sitten tietokoneen näytön minuun päin.
– Eikö näistä mikään näytä tutulta? hän kysyi.
Alkoi näyttää. Se joku, joka käytti rahojani, olin minä itse.
Ikäkin tietysti vaikuttaa jauhopäisyyteen. Minulle on tullut vuosien myötä kasvosokeus: en välttämättä tunnista tyyppiä, jonka kanssa olen pari päivää sitten istunut samassa pöydässä. Se on noloa. Eikä sanojakaan aina muista. Sitä hakee ja hakee jotain sanaa ja tietää, mikä se on, paitsi ettei tiedä.
– Pane sämpylät metroon, sanoin erään kerran pojalleni.
– Tarkotat varmaan mikroa? hän täsmensi.
– Niin tarkoitan, ihanaa että sä ymmärrät mua, vastasin.

Miksi kerron teille kaiken tämän? Koska näin raskaat taakat on pakko jakaa jonkun kanssa.

Kommentit (3)
  1. Kiitos, että jaoit mokasi kanssani. Öbaut samanikäisenä tuntui NIIIIIN tutulta. Paras tietty oli sämpylät metroon. :DDDDDDDDDDDDDDD

  2. Omat mokani ovat pääasiassa tekojen tasolla. Esim. 70- luku ja Milleniumin eka kymmen 2009 lopulle saakka kaiken aikaa joko kännissä tai kankkusessa. Olivat kyllä pääosin hauskoja aikoja aikoja – mikäli muistan, vaikka niihin osuu luonnollisesti elämäni pahimmat kolhutkin. Luulen, että ko. ajat kehittivät tuota tunneälypuoltanikin.
    Logiikkaprosessorini on onneksi siitä outo, että ilmoittaa mahdollisista virheistä vielä aikojen päästäkin, vaikka olisin siirtänyt koko asian pois pohdinnasta jo kotvan sitten.

    1. Et ole yksin tässä hommassa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *