Anna-Leena Härkönen: Vuosisadan rakkaustarina

Jenni Kirves on kirjoittanut kiinnostavan elämäkerran Aino Sibeliuksesta. Kirjassa on paljon Ainon ja Jannen kirjeenvaihtoa.
En arvannut, että tämän tyyppistä kirjaa lukiessa saa nauraa ääneen.
Välillä taas raivostuttaa.

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen

Oman viehätyksensä tuo myös vanhahtava kieli. Tiedättekö esimerkiksi, että ”viftailu” on kauniimpi nimitys juopottelulle hyvien kaverien seurassa. Viftaillessa sai tärkeitä ”impressioita”, joita taiteilija tarvitsi työhönsä.
Kihlausaikana Aino ei vielä hermostunut Jannen alkoholinkäytöstä, varsinkin kun ovela Janne keksi tekosyyn juomiselleen nostamalla maljoja Ainolle.
”Kiitos siitä maljasta, jonka minulle joit ja kiitos siitä, että minua ajattelit, rakas kulta Janne”, Aino kirjoitti. Voi viattomuutta!
Myöhemmin asia aiheutti erimielisyyksiä. Tarinan mukaan Aino oli kerran kysynyt Jannelta tämän lähtiessä kapakkaan, koska mies aikoo palata.
– Mistä minä tietäisin? Janne oli kysynyt.
– Minä olen säveltäjä, en ennustaja!

Jannen asenne vaimoaan kohtaan on kaikessa hellyydessäänkin välillä vähättelevä.
”Älä sinä rakas ystävä vaivaa suloista päätäsi itsenäistymisajatuksilla”, hän kirjoittaa.
”Sinunkaltaisesi tytön pitää vain rakastaa ja olla onnellinen, pitää hyvää huolta itsestään ja oppia odottamisen taito.”
Ja sen Aino oppii. ”Ei minulla ole mitään muuta elämää kuin sinun elämäsi”, hän tunnustaa. Herranen aika!
Kohtuuttomalta tuntuu myös se, että Janne vaati Ainolta jatkuvaa iloisuutta.
Aino synnytti tyttäriä ja teki käännöstöitä perheen taloudellisen tilanteen kohentamiseksi. Ainakin minä sain sen käsityksen, ettei hänellä ollut omia taiteellisia haaveita. ”Sillä sinähän olet päähenkilö meidän liitossamme”, hän muistutti Jannea. Apua!
Ehkä olen kateellinen näin suuresta kyvystä antautua. Nykyään asiantuntijat saattaisivat kutsua sitä läheisriippuvuudeksi.
Toisaalta, eikö jonkinlainen riippuvaisuus toisesta ole yksi rakkauden elementti?
Olen leikitellyt ajatuksella, että Aino ja Janne osallistuisivat Elämä pelissä -ohjelman parisuhdeleirille. Mitähän psykologi Toni Dunderfelt heille sanoisi? Sanoi mitä tahansa, voisin kuvitella, että Jannelle saattaisi tulla äkillinen tarve lähteä viftaamaan.
Aino oli naisystäviään konservatiivisempi. Heidän mielestään Aino ”pani itsensä alemmaksi miehiä”.
”Nyt se naisemancipationi on tarttunut jokaiseen, valittelee Aino. ”Eivätkä ne itse asiassa koko
ideaa ymmärrä.”
Erotiikka on oma lukunsa. Aino oli tietämätön niistä asioista. Janne lupasi ritarillisesti, että ”minä kyllä hoidan sen puolen.”
Ja hoitikin, jopa niin huolellisesti, että sai Wienissä sukupuolitaudin. Itse hän oli kauhean mustasukkainen.

Jannen ajoittainen luomisen tuskan aiheuttama itsetuhoisuus luonnollisesti suretti Ainoa. ”Tahtoisin suudella elämän sinulle keveämmäksi”, hän kirjoitti. Vaikka Janne oli taiteilijan tavoin itsekeskeinen, hän näyttää kantaneen vilpittömästi huolta vaimonsa hyvinvoinnista.
Tosin hän pakeni välillä Ainon masennuskausia ulkomaille, koska tunnelma kotona oli niin painostava.
Onko sekään asetelma muuttunut miksikään? Isä voi aina lähteä tuulettumaan, äiti jää lasten kanssa kotiin.
Janne oli Ainon palvonnasta huolimatta myös epävarma omasta viehätysvoimastaan. ”Olen taas surrut lihavuuttani”, hän kirjoittaa. ”Se vie pois niin paljon runollisuutta.”
Aviopari pysyi yhdessä loppuun asti. Se oli epäilemättä vuosisadan rakkaustarina.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *