Eve Hietamies: Minä ja minä

Vietin hauskan illan. Tein kulhollisen popcornia ja vuokrasin dokumentin netistä. Kutsun niitä nimellä ”minäminä-dokumentit”, ja uuden löytäminen nettitelkusta on aina yhtä juhlaa.
Näiden itseään toistavien, samalla sapluunalla tehtyjen dokumenttielokuvien pääosassa on aina noin 35–45-vuotias takkutukkainen nainen, joka yleensä asuu sinkkuna suurkaupungissa, New Yorkissa, Lontoossa tai Pariisissa. Nainen tekee ammatikseen dokumentteja.
Eräänä päivänä nainen päättää tehdä dokumentin itsestään ja Suuresta Kysymyksestä, joka voi olla esimerkiksi: Miksi olen edelleen sinkku / Miksi minulla ei ole lasta / Missä ovat juureni / Olenko oikeasti samanlainen kuin äitini / Onko Suurten Kysymysten miettiminen keski-ikää? /Olenko keski-iässä?
Nainen on itse kameran takana.

Eve Hietamies
Eve Hietamies

Ensin haastatellaan kaikki kaverit, sitten ahdistellaan perhettä. Haastattelujen väliin lyödään pätkiä lapsuuden kaitafilmeistä.
Koska nainen on Rohkea ja Nykyaikainen, kamera pyörii silloinkin, kun maataan ketunnenät kelluen vaahtokylvyssä. Minäminä-dokumenttien yksi klisee on päähenkilön nolostuttava estottomuus.
Jos suku on peräisin Iranista, Afganistanista tai Irakista, pannaan kaapu päälle, matkustetaan rämätakseilla pölyisiin kyliin, kuvataan liinaa silmille kiskovia hampaattomia mummoja ja äijähaarassa röhnöttäviä möhömahaisia sukulaismiehiä, syödään naanleipää lattialla ja löydetään ”juuret”.
Vielä parempaa, jos aiheena on päähenkilön naimattomuus. Kun sinkkuaihe on uuvuttavuuteen asti puitu kavereiden ja perheen kanssa, kaivetaan pölystä esiin entiset poikaystävät, jotka eivät halua enää olla missään tekemisissä naisen kanssa. Tämä vaatii kameralle selitystä, miksi meillä ei onnistunut? Yleensä miehet eivät sano mitään, koska ovat diplomaattisia. Katsoja on jo kauan sitten tajunnut, että nainen on täysin kahjopää.

Pari iltaa sitten katsomani elokuvan pääosassa oli jälleen yksi dokumentteja työkseen tekevä takkutukkainen nykki-sinkku, joka päätti haluta lapsen. Yksin.
Kun nolostuttava kaveri- ja perhekierros oli tehty, kinuttiin sperma homokaverilta, pistettiin takkutukkakaverin kanssa piikkiä pyllyyn kuukauden ja tultiin tietysti raskaaksi. Se selvisi niin, että pissittiin tikkuun kameran edessä.
Toinen kuvauskierros kavereiden ja perheen kanssa: Olen raskaana! Sitten kuvaa raskaana olemisesta, kellutaan kylpyammeessa.
Eräänä päivänä doulaksi ilmoittautunut paras tyttökaveri keksii ahdistua syystä, joka ei selviä. Kamera pyörii, kun kaksi akkaa istuu parisuhdeterapeutilla puimassa tyhjänpäiväisyyksiä.

Koittaa synnytyksen aika, jokainen sekunti otetaan nauhalle kaikkine ähkimisineen. Kaverit ja sukulaiset tulevat synnytyssaliin henkiseksi tueksi, maataan tavara levällään pöydällä, ja ainakin veljet yrittävät olla vilkuilematta. Saadaan lähikuvalla vauva, jota hoidetaan kaikkien kanssa, koska Vauva on Kaikkien Yhteinen Vauva. Lopuksi analysoidaan äitiyttä pusero korvissa, kumpikin ketunnenä kiinni rintapumpussa.
Juuri kun luulee, että tässä on loppu, tarina jatkuu! Saadaan kaverit kertomaan, miten valtavan rohkea nainen on. Sitten lennetään vauvan kanssa tapaamaan tuppisuista isoisää ja lopuksi kitistään homokaverille, kun tältä ei irtoa aitoja isyyden tunteita, vaikka nainen vannoi hoitavansa lapsen yksin vaatimatta mitään.

Seuraavaksi ajattelin katsoa Minäminä-dokumentin, jossa takkutukkainen, dokumentteja työkseen tekevä sinkku on päättänyt adoptoida yksinään kaksi lasta Afrikasta.
Tuskin maltan odottaa!

Kommentit (1)
  1. Ilmiö läpäisee koko media- ja tiedotuskenttää. Mikä lääkkeksi???

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *