Jörn Donner: Myrsky likaisessa vesilasissa

Joukko kirjailijoita on boikotoimassa Göteborgin kirjamessujen siksi, että pienelle äärioikeiston järjestölle on annettu lupa olla mukana messuilla. Järjestö on kuulemma tunnettu vihapuheistaan ja natsien tyyppisestä propagandastaan.
Kirjailijat vaativat, että järjestön läsnäolo on kiellettävä tai he eivät lähde Göteborgiin, jossa taas kerran juhlittaisiin satavuotiasta Suomi-vanhusta.

Hyvän muistin omaavana voin lisätä seuraavaa.
Usean vuosikymmenen aikana itänaapurimme Neuvostoliitto oli harras ystävämme, jonka saavutuksia eri aloilla – myöskin kulttuurissa – kiiteltiin vuolaasti. Samaan aikaan kyseisen maan älymystöä sorrettiin, ja osa siitä sai viettää terveellisiä vuosia Siperian ilmastossa.
Jaan Kross kertoi minulle, että päästyään pannasta ja takaisin Viroon, hän oli ilmoittanut viranomaisille toimineensa puutarhatyöläisenä Siperiassa. Neuvostoliiton sananvapaudesta ei siihen aikaan puhuttu.
Ei nytkään, kun nimi on vaihtunut, ja jotkut toisinajattelijat murhataan.

Kuubaa pidettiin monissa piireissä ihailtavana trooppisena paratiisisina. Castroa ja Che Guevaraa palvottiin. Paratiisissa tuomittiin useimmat toisinajattelijat vankilaan, jotkut teloitettiin. Osa pääsi pakenemaan. Kuuba oli sen verran kaukana meistä, ettei maan ihmisoikeuksista ja sananvapaudesta välitetty.
Olihan meidän lähipiirissämme valtio, joka näytti toteuttavan sekä vapautta että edistystä: Itä-Saksa eli virallisesti DDR, ”demokraattinen” tasavalta. Käytännössä se oli yhden puolueen hallitsema diktatuuri, jonka väestöä valvottiin tarkemmin kuin konsanaan Hitlerin Saksaa.
Tähän kansanvankilaan monet suomalaiset taitelijat ja älymystön edustajat riensivät juhlittaviksi. Honeckerin mielestä Berlinin muuri oli ikuinen. Tätä menoa kesti vuoteen 1989, ja muuri romahti.

Demokraattisiksi itseään kutsuvat valtiot ovat melkein aina diktatuureja.
Ajat ovat muuttuneet. Neuvostoliittoa ei enää ole, DDR katosi, mutta Kuuba taapertaa eteenpäin – tosin hieman vapaampana Castron kuoleman jälkeen.
Eräs läheinen maa, jonka sananvapaus näyttää olevan melko lailla turvattu, on Suomi. Kansalliskirjastossa on laaja näyttely, joka kertoo sananvapauden vaiheista maassamme. Kannattaa käydä. Sen lisäksi rakennus on maamme kauneimpia.
Yhtenä pienenä osatekijänä olen itsekin näyttelyssä edustettuna. Aikoinaan olin mukana puolustamassa Hannu Salamaa surullisenkuuluisan jumalanpilkkajutun yhteydessä. Itse jouduin elokuvasensuurin hampaisiin muutaman kerran viattomien seksijuttujen vuoksi.
Tavat ovat tässäkin maassa muuttuneet. Tabuja on maassamme vähän.

Eurooppaan laajalle levinneessä oikeistopopulismissa on hyvin erilaiset piirteet. Yhteisiä ominaisuuksia löytyy.
Euroopan Unionia ja rahaliittoa vastustetaan, kansallista omahyväisyyttä korostetaan, maahanmuuttoa vastustetaan ja islamin näkyvä esiintulo halutaan kieltää.
Omaperäinen suomalainen versio tästä liikkeestä kulkee nimellä Perussuomalaiset. Aatteen edustajia ovat jotkut perinteiseen politiikkaan väsyneet sekä palavasilmäiset, rasistisia mielipiteitä omaavat.

Mikäli ajatellaan, että Ruotsissa julkisuutta herättänyt ja kirjailijoiden boikottiuhkaan johtanut järjestö on melkoisen lähellä Perussuomalaisten äärilaitaa, herää kysymys, millä tavalla on suhtauduttava siihen, että tämän
äärilaidan edustaja valitaan kulttuuri- ja Eurooppaministeriksi?
Onko syytä uhata valtiovaltaa Suomessa boikotilla? Tuskinpa, monet kirjailijat ovat riippuvaisia yhteiskunnan almuista.
Tämän uuden ministerin takana on eduskunnan vankka ja tyhmä enemmistö.
Miehen nimi on Sampo Terho. Ehkä hän lähtee Göteborgiin edustamaan suomalaista kulttuuria.