Anna-Leena Härkönen: Linnan romaani kestää vaikka kymmenen filmatisointia

Kävin katsomassa uusimman version Tuntemattomasta sotilaasta. Se toimi, taas kerran. Olen pitänyt kaikista kolmesta elokuvasta. Tosin Laineen elokuvassa näytellään vanhanaikaisen reippaalla kädellä. Mutta Linnan loistava dialogi toimii siinäkin. Myös kauhu välittyy katsojalle.

Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen

– Jeesus, kuinka tuolla voi ihminen olla? kysyy yksi sotilaista katsellessaan kauempaa tykistökeskitystä.
Niin, miten?
Lempihahmoni on Vanhala, joka jaksaa nauraa samalle asialle tuhat kertaa. Hänen elämänasenteensa on lohdullinen, samaan pyrin minäkin. Jos on pienikin aihe nauraa, naura! Uusimmassa elokuvassa Vanhalaa esitti hurmaavasti Hannes Suominen.

Hyvä ratkaisu oli myös se, ettei yksittäisen sotilaan kuolemasta tehty kertaakaan numeroa. Vaikka henkilö olisi ollut keskeisessä roolissa, hän vain kuoli pois ja tarina kulki eteenpäin. Niinhän se on ollut myös todel­lisuu­dessa.
Ehkä koskettavin kuulemani kommentti Louhimiehen elokuvasta oli se, kun ystäväni sanoi: ”Nyt mä pystyn antamaan mun isälle anteeksi”. Isä oli sodassa traumatisoitunut veteraani, joka sai hulluuskohtauksia, kivitti lapsiaan ja paiskoi heitä pitkin seiniä.

Odotetusti Louhimiehelle ja muulle työryhmälle esitettiin ensi-illan kynnyksellä typeriä kysymyksiä. Miksi naiset eivät saaneet suurempaa roolia? Miksi etulinjan naisia ei kuvata juuri lainkaan? Vastaus: heitä ei ollut siellä. Teoksen nimi on Tuntematon sotilas, ei Tuntematon lotta! Yksi naistuttavani väitti, että naisilla oli sota-aikana paljon raskaampaa kuin rintamalla taistelevilla miehillä. Heidän kun piti ihan yksin hoitaa koti ja karja. Minä väitän, että rintamalla oli rankempaa. En tosin ole ollut kummassakaan paikassa.
Elokuvan nähtyäni innostuin lukemaan sensuroimattoman Tuntemattoman eli Sotaromaanin. Kieltämättä jotkut poistot tuntuivat järkeviltä. Linna intoutui välillä selittelemään liikaa henkilöhahmojaan ja paasaamaan paatoksellisesti.
Jotkut sensuroinnit taas tuntuivat naurettavilta. Mitä sillä on väliä, jos romaanihahmo huutaa neljä kirosanaa ja niistä yksi napsaistaan pois? Alapäähuumoriakin oli siloiteltu, mikä on sääli. Luulisi, että nimenomaan sitä rintamalla viljeltiin ”mielialan kohottamiseksi”.

Sotaromaanin edetessä aloin puhua kuin Rokka. Itsetuntokin kohosi taivaisiin.
– Mie ku hoijan asiat niin ne hoituu! kailotin miehelle. Kuule sie ukko, jos sie tarttet oikeen hyvvää pullanpaistajaa niin täs siul on sellane!
– Kuinkahan kauan tuo kestää? mies kysyi masentuneena.
– En tiedä.
Se jatkui niin kauan kuin romaanin lukeminenkin.

Järkyttävää, miten huonosti ruokahuolto rintamalla toimi. Miehet joutuivat kauhun ja kylmyyden lisäksi kärsimään nälkää. Miten he pystyivät taistelemaan ilman kunnon ravintoa? Ei sitä ruokaa varmaan ollut liikaa siviileilläkään, mutta luulisi että sotilaitten saamaa ruokaa olisi pidetty kaikkein tärkeimpänä. Tai no, entä kotirintaman lapset?
Tuntemattoman sotilaan tulkinnat ovat muuttuneet elokuva elokuvalta brutaalimmiksi ja todellisemmiksi. Hyvä niin. Ja Linnan romaani on niin hieno, että minusta sen voisi filmatisoida vielä vaikkapa kymmenen kertaa. Tulen katsomaan kaikki versiot. Anta soitta nii saatanan ­taval!

Johanna Korhonen: Mitä vikaa on maltillisuudessa?

Hienointa, mitä suomalainen tietää, on maltillisuus.
Jos haluaa päästä presidentiksi ja jatkaa vaivattomasti toisellekin kaudelle, ei kannata ottaa suuremmin kantaa varsinkaan kiistanalaisiin aiheisiin tai muutenkaan sanoa mitään kovin räväkkää.

Johanna Korhonen

Johanna Korhonen

Sen sijaan kannattaa puhua maltillisuudesta: maltillinen linja, maltillinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, maltillinen puheenparsi. Tällainen jutustelu kiihottaa suomalaiset äänestäjät liki sietämättömään hurmokseen.
Jos haluaa päästä arkkipiispaksi, on syytä olla vieläkin varovaisempi. Maltillisuus on tässäkin vaalivaltti numero yksi. Maltillinen arkkipiispanvaalin ehdokas ymmärtää kaikkia ja on kaikkien kanssa samaa mieltä – tai jos ei ole, ei ainakaan sano sitä. Maltillisuuden ohella hän puhuu sovittelevuudesta: jos jotain ristiriitoja nyt kumma kyllä olisikin, ne sovitellaan siten, että kehotetaan eri mieltä olevia olemaan maltillisia eli mieluiten kokonaan hiljaa.
Näin se menee, aamen.
Kolumnistit sitten kirjoittavat ruikutuksia, että vaalitaistoissa ei taaskaan ollut mitään särmää eikä kiinnostavuutta. Ehdokkaat muistuttavat päällisin puolin toisiaan, eikä todellisia eroja ole edes kohteliasta kaivella esiin. Siitähän voisi syntyä jotain keskustelun tapaista. Parempi mennä näin hissuksiin ja olla kuin ei oltaisikaan.
Maltillisella hyssyttelyllä on Suomessa oma historiansa. Suomi on pieni maa, joka on aina ollut riippuvainen ulkoisista vallankäyttäjistä – Ruotsin kuninkaasta, Venäjän tsaarista, globaalin talouden markkinavoimista. Selviytyäkseen sen on täytynyt ylläpitää sisäistä yhtenäisyyttä, tarvittaessa vaikka väkisin. Suomen hallitusmuoto on pitkään ollut pakotettu konsensus.

Maltillisuus on myös välttelyä, vastuun pakenemista ja hiljaisuutta silloin, kun pitäisi puhua tai vaikka huutaa.
Pariskunta sai kutsun sukuun kuuluvan sateenkaariparin häihin ja vastasi kieltävästi: olemme maltillisia ihmisiä emmekä siksi voi osallistua minkäänlaiseen vouhkaamiseen. Vouhkaaminen on sitä, että sateenkaaripari tekee itsestään numeron järjestämällä hääjuhlat. (Heteroparien hääjuhlat eivät ole vouhkaamista, vaan normaaleja ja hauskoja tilaisuuksia.)
Suomen ulkopoliittisen johdon on perinteisesti ollut vaikea ottaa voimakkaasti kantaa ulkomaisiin ihmisoikeusloukkauksiin tai muihinkaan selkkauksiin. Kekkonen opetti, että pitää olla maltillinen eli keskittyä omiin asioihin sen sijaan, että kävisi ulkomaalaisia neuvomaan.
Epämaltillinen Ruotsi suoltaa kannanottoja milloin romanien huonosta kohtelusta Romaniassa, milloin kurdeista, rohingoista tai Israelin julmuuksista miehittämillään alueilla. Me olemme mieluummin hiljaa. On se niin paljon helpompaakin.
Kirkon piirissä maltillisiksi ilmoittautuvat johtajat puoltavat samanaikaisesti naispappeja ja naispappien syrjimistä. Maltilliset seurakuntalaiset sulkevat silmänsä, ovat hiljaa ja tukkivat äkkiä korvansa, jos jotain ikävää ilmenee. Enemmistö kirkon jäsenistä on niin maltillisia, ettei edes äänestä seurakuntavaaleissa, jolloin kirkon järjettömän järjestelmälliset syrjivät rakenteet saavat jatkua iankaikkisesta iankaikkiseen.

Kolumnistina aloittaminen uuden yleisön edessä on vähän kuin astuisi täyteen juhlasaliin, jossa ei tunne ketään. Aika jännittävää, ehkä pelottavaakin. Ehkä te Avun lukijat olette kaikki niitä maltillisia? Ehkä te jo kättelyssä suutuitte, ehkä joku sai jo kerrassaan tarpeekseen?
Mutta ei auta. Riskejä on otettava. Maltillinen kolumni on niin umpitylsä taidemuoto, että sellaisia ei jaksa lukea
kukaan.

Pääkirjoitus: Vaalityö alkoi, tuleeko tästä jännityksen kevät?

Huomasitteko? Vaalityö käynnistyi. Hallituksen yksituumaisuus alkoi rakoilla jo soten valinnanvapauspäätöksissä. Nyt vängätään perhevapaamallista ja kotihoidontuesta. Ideologiset erot alkavat näkyä, kun eduskuntavaaleihin on runsas vuosi.

Marja Aarnipuro

Marja Aarnipuro

Kokoomuksen tavoitteena on perhepolitiikka, joka ”mahdollistaa työssäkäynnin, yrittäjyyden ja tasa-arvoisen vanhemmuuden sekä turvaa lapsille yhdenvertaiset lähtökohdat elämään”.
Keskusta ja siniset jarruttelevat, sillä niiden kannattajissa on paljon perinteisesti ajattelevia ja toimivia lapsiperheitä, joille kotihoidontuki on tärkeä. Keskustan mallissa ”lähtökohtina ovat perheiden tarpeet ja toiveet, tasa-arvoa unohtamatta”.
Timo Soini puolestaan kiteytti blogissaan sinisten kannan näin: ”Uudistusta ei tehdä kotihoidontukea leikkaamalla ja perheiden itsemääräämisoikeutta sortamalla.”
Ja tämä kaikki on kuulkaas vasta alkua. Tuskin maltan odottaa kevään täysistuntoja, joissa käsitellään sote-lakeja, maakuntamallia ja tiedustelulainsäädäntöä. Mekastusta riittää, kun hallituspuolueet tekevät eroa toisiinsa ja oppositio roolinsa mukaisesti vastustaa kaikkea, mitä hallitus ehdottaa.
Ennen eduskuntavaaleja pitäisi vielä käydä maakuntavaalitkin, vaikka niistä ei ole vielä säädetty lakejakaan. Eduskunnassa onkin luvassa varsinainen jännitysnäytelmä, kun maakunta-, sote- ja valinnanvapauslait käsitellään perustuslakivaliokunnan toiveen mukaisesti eduskunnassa yhtä aikaa. Huh ja huh.