Tuomas Enbuske: Inhosin Aki Kaurismäkeä

Inhosin Aki Kaurismäkeä. Kunnes aloin ymmärtää häntä täysin.
”V**tu mikä urpo.” Näin puhisin, kun luin, miten palkittu ohjaaja oli käyttäytynyt Berliinin elokuvafestivaaleilla. Taiteilija oli selkeästi tuhannen päissään. Miksi tyyppi on niin narsisti, että haluaa koko gaalan huomion itselleen? Kaurismäki ei tullut hakemaan palkintoa lavalle, vaan palkinnonjakajien piti tulla naula päässä olevan ohjaajan luokse. Selkeää nöyryyttämistä!

Tuomas Enbuske

Tuomas Enbuske

Miten ihminen kehtaa poseerata olevansa joku suuri humanisti, mutta ei välitä muiden ajasta paskan vertaa? Kaurismäki antoi toimittajien odotuttaa itseään tunnin, koska herra taiteilija oli samaan aikaan ryyppäämässä.
Suurin kohteliaisuus on ottaa toinen toisissaan. Kaurismäki ei tee sitä. Hän vastaa kysymyksiin pelleillen, höpöttelee kummallisia, mumisee outoja sisäpiirivitsejä, vähättelee itseään, on epälooginen. The Guardianin haastattelussa Kaurismäki oli sitä mieltä, että maailman rikkain prosentti pitäisi tappaa. Tätä logiikkaa ei häirinnyt se, että hän kuuluu siihen.
Tämä ylimielinen käytös ärsytti minua vuosia. Hänen käytöksensä oli niin 80-lukulaista. Silloin älykön maineen sai Suomessa helposti sillä, että oli haastattelussa ”outo” ja kieltäytyi osallistumasta Kymppitonniin.

Kunnes aloin tehdä sitä, minkä puutteesta juuri Kaurismäkeä syytin. Änkeydyin sekunniksi hänen housuihinsa. Miten itse osaisin käyttäytyä tuollaisissa tilanteissa? Enpä sen kummemmin. Olen aina ollut ujo. Kammoksun sosiaalisia tilanteita niin, että usein vaihdan kadun puolta, kun joku mukavakin puolituttu tulee vastaan. Yritän olla amerikkalaisen sujuva, mutta jotenkin suustani pääsee tahattomasti vääriä kommentteja. Olen usein tullut tulkituksi tylyksi, kun en vain ole tiennyt, miten olla.
Kaurismäki on vain niin herkkä, ettei hän osaa olla sosiaalisissa tilanteissa. Se johtaa kahteen asiaan. Ujouden peittämiseen viinalla. Ja roolin vetämiseen.
Hänessä on samaa kuin Jörn Donnerissa. Molemmat ovat selkeästi herkkiksiä. Siksi kummankin pitää alkaa ihmisten edessä näytellä roolia, jota he olettavat ihmisten heiltä odottavan. Jörn Donner on esimerkiksi siviilissä empaattinen keskustelukumppani. Mutta kun häntä haastatellaan, hän alkaa möristä kyynisesti. Hallitus on paska. Suomalaiset ovat tyhmiä. Helsinki on takapajula.
Donner ja Kaurismäki ovat ennalta-arvattavia. Mutta yleisö tykkää siitä. He ovat kuin hittiradio, joka soittaa aina samat laulut. Rakkautta molemmat haluavat. Ihminen alkaa toimia sen kaavan mukaan, jolla sitä on saanut.

Miksi ihmiset pelkäävät sosiaalisia tilanteita? Koska se oli muinaisyhteisössä suurin moka. Jos olit liian kummallinen, sinut eristettiin yhteisöstä ja jäit ilman ruokaa.
Amerikkalaiset ovat yhtä kompleksisia kuin me, mutta he ovat rakentaneet tähän koodin. Small talk -höpötys ja turhat kysymykset. Eihän ketään voi kiinnostaa, mitä kaupan kassalle kuuluu? Ei kiinnostakaan. Mutta sillä peitetään se, että uuden ihmisen kohtaaminen on riski. Pinnallinen jorina tekee sosiaaliset tilanteet siedettäviksi. Se tuo tilanteisiin ennustettavuutta. Suomalaisissa sosiaalisissa tilanteissa hankalinta on ennustettavuuden puute.
Miksi suomalaiset räpläävät kännyköitä? Koska he eivät tiedä, miten olla. Entä sitten? Meidän on oltava armollisempia ihmisten sosiaaliselle kömpelyydelle.
Ulospäin suuntautuneen on hankala tajuta, ettei sisäänpäin suuntautuminen ole ilkeyttä. ”Ole vain oma itsesi” on huonoin ohje, jonka ihmiselle voi antaa.
Meillä on eri rooleja eri ihmisille, eri tilanteisiin. Mistä tietää, mikä omista itseistä pitää milloinkin olla?

Kommentit
  1. 1

    Raimo Hämäläinen sanoo

    Parasta oppia ymmärtämään, ettei putoa periferiaan. Parempi, jos ymmärtää tuotantoa kuin telijää.
    Kaurismäki saa nyt varmaan paljon uusia ystäviä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *