Sillanrakennuksesta

Kalliomännikkö humisee, vai liekö kauempana virtaava Itäväylä. Osoitat paksun kaarnan ympäröimää kantoa ja kun en saa hetkeen sanaa suustani, puuskahdat taas, nyt jo kärsimättömämmin: dö!?

En ymmärtänyt vaatimuksista mitään, ennen kuin sain tutustua luonnonvoimaakin pakottavampaan osoitinsormeesi.

Kanto on… puun tynkä? Kaarna on puun ihoa.”

Näytät epäluuloiselta, kumarrut maistamaan varmistukseksi.

Kotimatkalla pysähdymme katsomaan, kuinka “valo heijastuu vedestä tohon seinään”. En ole tyytyväinen. Merenlahdesta kipinöivä aurinko saa betonilaiturin rosoisen pinnan liekehtimään – jotakin sellaista olisi pitänyt sanoa, koska siltä se näyttää.

Mietin sanoja ja niiden merkitystä, tätä sillanrakennustamme. Pitkälle on tultu siitä, kun vain minä rakensin siltaa omalta puoleltani, arvioin sinulle pyytämättä ohikulkijoiden parisuhdestatusta.

Olen aina elänyt kielellisesti uteliaiden ihmisten joukossa, mutta sinä olet omaa luokkaasi. Haluat, että nimeän kaiken, enkä vain nimeä vaan selitän, mielellään hassuja kaksoiskonsonatteja sisältävin, täsmällisin mutta kekseliäin ilmaisuin, reaaliajassa. Jos pysähdyn etsimään sanoja, aloitat tympääntyneen vikinän. Koko elämämme on muuttunut urheiluselostukseksi.

Onneksi heittopussiuteni tuottaa makeaa hedelmää. Osaat pyynnöstä tai pyynnön vastaisesti esimerkiksi keikaroida, ryönätä, pöpötellä, tököttää, töpötellä, nassutella ja pampuloida. Osaat vetää lippaan ja antaa läpyn. Kun kirjassa vastaan tulee peltopyy, juokset kaapille ja näytät sieltä pursuavaa froteepyyhettä. Kyllä, se on PYYhe!

Kaupunginteatterin mainostaulujen edessä käymme joka päivä saman väittelyn:

“Hauva!”

“Ei kun murmeli.”

“Hauva, hauva, hauva!”

Niin, joskus tärkeintä ei ole oppiminen, vaan se, että on oikeassa.

Äiti sanoi, että minä annoin hänelle maailman takaisin. Ymmärrän, sillä sinä olet antanut minulle kielen takaisin.

Mäennyppylä, mukkelismakkelis, simmut… Niissä on poljentoa! Ja kas, enpä ole ennen ajatellutkaan, että haukka, hakkua ja haukata voisivat olla sukua keskenään, mutta ilman muuta ne ovat!

Miten on mahdollista, että katua voi tarkoittaa tietä tai katumusta, ja että jos joku käy taloksi, se voi olla hän joka käy tai sitten talo? Ajatella, että puhutussa kielessä toisinaan vain loppuhenkonen erottaa kaksi täysin erillistä merkitystä toisistaan – eikä sekään, jos puhuja ei ymmärrä henkosten päälle.

Äitinä oleminen – sinun kanssasi oleminen, joka et vielä taivu maailman tahtoon – näyttää minulle joka päivä, miten sopimuksenvaraista kaikki on. Näin on, koska näin on. Se on totuudellisinta, mitä voin sinulle maailmasta ja sen sanoittamisesta kertoa.

Mutta vastaus ei kelpaa, eipä tietenkään.

Dö!?, sinä vaadit, ja minä taivun: nimeän, selitän, perustelen, perustelen kunnes olen hiessä.

Tillität minua rattaista aurinkolasit suussa ja keskeytät, kuin muistaisit jotakin äärimmäisen tärkeää:

(Niin, äiti, totta äiti, mutta) HAUVA!

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *