Äänen muoto

Iltapäivisin aurinko astuu parvekkeen ovesta sisään ja jää koko illaksi. Viereisellä parvekkeella joku tapailee kitaralla Wonderwallia.

Sellaisina iltoina ei voi mitään muuta kuin antautua valolle, sulkea kaikki digitaaliset näytöt ja tarttua kirjaan, pitkästä aikaa.

Olen lukenut Hurmetta, Hustvedtia, Mankellia, Knausgårdia, ja ajatellut kirjoittamista.

Knausgård sanoo, että kirjoittaminen on hajottamista. Tuhoaminen, ei luominen, on kirjoittamisen ydinneste.

Knausgårdin mukaan vain muoto ratkaisee. Siinäpä sulateltavaa jokaiselle, joka uskoo, ettei sanottava tai äänikään olisi pahitteeksi. Mutta ajatus muodon ylivallasta kiehtoo minua, ehkä siksi, että tunnistan sen – se ärisee mörkönä nurkassa vaikka kuinka yritän kääntää sille selän.

Muodon mörön alituisesta läsnäolosta huolimatta vaikuttunein olen sittenkin viime vuosina ollut nimenomaan kirjallisista äänistä, siis niistä, jotka kai knausgårdilaisittain pitäisi uhrata muodon alttarilla.

Kun viime viikolla vihdoin suljin Juha Hurmeen Niemen, se ei sulkeutunutkaan, vaan tekee päässäni edelleen kuivakan rienaavaa kommentaaria oman aikamme Hjalmar Mellineistä ja huikentelevista turkulaisista urkureista. Miten kasvoton ääni voi tulla niin likelle?

Siitä tullaan minun teoriaani kaikesta. Ehkä mörkö on oikeassa, ja Knausgård. (Ja Hurme varmasti on oikeassa, silleen ylipäätään, kaikessa, terveisiä vaan!)

Muoto ratkaisee, mutta salaa, välillisesti. Muodon tehtävä on tehdä itsensä suurella vaivalla näkymättömäksi ja jättää tyhjään tilaan vain kirkas, resonoiva ääni.

kulttuuri kirjallisuus
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *