Aikakapseli Partasen tapaan

Historiasta kirjoittaessani olen usein joutunut vastakkain ajan kanssa.

Ajalle sokeutuu, niin kuin kulttuurille, niin kuin kaikelle, mikä kehystää meidät. Siksi symppaan varauksetta jokaista älypuhelinta 1800-luvun epookissa – sille, joka ei ole elänyt aikaa ennen matkapuhelinta, sitä ei ole olemassa.

Erityisen vaikeaa on nähdä, mikä juuri tässä ajassa on ihan oikeasti merkittävää, tai edes kiinnostavaa, hälyn alla.

Mitä raportoisin, jos tämä teksti olisi menossa aikakapseliin (ja onhan se, kun netti on aikakapseleista armottomin) ja avattaisiin jonakin ennalta määräämättömänä ajankohtana tulevaisuudessa?

Moi, täällä Partanen, vuonna 2018 keitimme vettä vedenkeittimellä.

Trollasimme, käytimme hashtageja ja yksittäispakkauksia.

Kahviloissa pidettiin läppärittömiä sunnuntaita.

Hackathon oli juttu. Ja ortoreksia.

Kettu meni koloon ja vastoinkäymiset tunteisiin, mutta syntyvyyteen sillä ei ollut vaikutusta.

En ehkä sanoisi mitään kansallisvaltioiden unohtamasta nomadiperimästä, työn murroksen edessä naurettavina näyttäytyvistä työtehotoimista enkä siitä vastakkainasettelun ajasta, joka oli aina ohi eikä koskaan kuitenkaan. Ehkä ajankuvassa merkitystä on vain yksityiskohdilla, kaikella sillä, missä totuus on mutta mikä muuten jäisi liian arkisena pimentoon.

Ihmiset juoksivat maratoneja, koska niin kunnon ihminen teki vuonna 2018.

Scifi suututtaa minua enkä ymmärrä madonreikiä, mutta tämän ymmärrän: aika on outo, huokoinen juttu ja ajassa matkustaminen yhdestä ainoasta näkökulmasta kiinnostavaa. Omasta ajastaan ei kukaan saa otetta.

Jos toisessa ajassa voisi vierailla kuten toisessa kulttuurissa tai edes kapselin kautta antaa tuleville polville suoran yhteyden menneeseen, ehkä omakin aika asettuisi kontekstiinsa. Ja olisihan se nyt huikeaa. Vaikka sitten vihaisikin Doctor Whota.