Ansainnasta, nöyryydestä ja koskimelonnasta

Minulla on teoria elämänhallinnasta.

Elämänhallinta on kuin koskimelonta: voihan sitä koettaa, jos ajatus melasta lämmittää matkalla vesiputoukseen.

Olen usein pohtinut, onko todella olemassa ihmisiä, jotka hallitsevat elämäänsä. Kuvitelma oman elämän herruudesta ja siitä, että kaikki on ansaittua, ainakin näyttäisi saavuttaneen epideemiset mittasuhteet. Minä olen raatanut, tehnyt oikeita päätöksiä, voittanut ja voittoni ansainnut…

Kuvitelma on inhimillinen. Ansaintaharhasta tunnetaan koekin. Koehenkilöt pannaan pelaamaan peliä, jonka alkuasetelma on päivänselvästi toiselle edullisempi kuin toiselle. Aluksi se, jota säännöt suosivat, on häpeissään, ja pyytelee anteeksi epäreilusti saavutettua menestystään. Mutta kauan ei tarvitse pelata, kun voittajan asenne muuttuu: hän alkaa nähdä oman etuoikeutensa ansaittuna ja pelin oikeastaan ihan tasapuolisena – anteeksipyytely loppuu ja tuulettaminen alkaa.

Tämä lienee ainoa asia, mitä ihmisestä oikeastaan pitää ymmärtää voidakseen lähteä luomaan tasa-arvoa tavoittelevaa yhteiskuntaa. Ei me pahoja olla, omahyväisiä vaan. Ja naurettavia. Ja jos systeemin rakentaa niin, että joku hyötyy muiden kustannuksella, hyödyn mekanismit liukenevat taustaan ja ansaitsemattomasta hyödystä tulee ansaittu etu.

Ehkä tarvitsisimme vuosittaiset nöyryyden kertausharjoitukset. Et tiedä mitään. Et ymmärrä mitään. Et osaa mitään. Ei se mitään! Siinä sivussa sitten vähän taloudenpidon, filosofian ja kansantalouden perusasioita (noin niin kuin melaksi vesiputoukseen) ja vielä ovella rintaan pinssi: “Maailma on sopupeli.”

Sellaisesta pinssistä voisi olla hyötyä vaikka äänestyskopissa. Ja jos se olisi kaunis, niin miksei treffeilläkin!