Hengitän sisään nyt

Jetlagissa on hyvä kirjoittaa. Vuorokauteen avautuu aivan uusia ulottuvuuksia. Tällaistako aamuihmisillä on kaikenaikaa? Pitkiä, valoisia kevätaamuja, maailman oravanpyörä nurkkaan pysähtyneenä. Niin kuin olisi livahtanut suljettuun tivoliin, jossa yksikään pelle ei hyppää nenälle.

Vuorokauden ulottuvuudet lähtivät taipumaan jo matkan aikana. Loman päivärytmi on sellainen, että kun on sovittu, ettei tehdä tänään mitään, ja toinen sitten sopimuksen vastaisesti ehdottaakin uimista, toinen näyttää hirveän pöyristyneeltä, vaikka mereen olisi vain askel.

Ihanaa! Loman koko tarkoitus on saada kerrankin pöyristyä maailman vaatimuksista.

Se pöyristys saapui mukanamme myös Suomeen niin kuin trooppinen kasvitauti. Aina kun suorituskeskeisyys alkaa versoa takaisin, lahottaja käy työhön: ei, me ei nyt oteta uutta projektia eikä sekaannuta vanhaankaan, me hengitellään vaan hetki, kas näin.

On sanottu, että lukeminen on sisään ja kirjoittaminen ulos hengittämistä. Joo, tajuun.

Pitkinä iltoina lojuimme peitoissa ja Mies luki minulle maailmankaikkeudesta. Ja kirjojen välillä kävimme museossa ihmettelemässä polyneesialaisten laivanrakennustaidetta. Ihania, päämäärättömiä, silkan nautinnon ohjaamia aktiviteetteja. Lisää tällaista! Arkeenkin!

Tästä on nyt sitten pakko vähän evankelioida. Hyvät ihmiset: käykää museossa jo tänään, tai teatterissa! Lukekaa kolme sivua siitä kirjasta, joka on kolme vuotta odottanut yöpöydällä.

Ensin sekin tuntuu vain yhdeltä vaatimukselta muiden joukossa, mutta sitten siihen kehittyy himo. Niin kuin kalanmaksaöljymainoksessa sanottiin: kyllä sen kestää kun tietää, miten hyvää se mulle tekee! (Myöhemmissä yhteyksissä luonnollisesti kiistän rinnastaneeni kulttuurin kalanmaksaöljyyn.)

Palasin siis valaistuneena. Ja nyt yritän pitää kiinni siitä valosta. Vaikka mieli palaa jo uusiin projekteihin, niin nope. Minä hengitän nyt sisään. Niin pitkään kuin on tarpeen (ja sen jälkeenkin vähän joka päivä, koska sillä tavalla hengittäminen toimii).