Ihailin tänään

Idols alkoi. En tiedä, liittyykö se asiaan, mutta jostakin syystä olen viime viikot pyöritellyt kysymyksiä ihailusta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän syitä ihailuun tuntuu olevan, mutta sitä selvempiä ne ovat.

Ihailen ajatuksen ja itseilmaisun syvyyttä ja kirkkautta. Ehkä siksi rakastan hyviä kirjoittajia ja puhujia. En helppoheikkejä vaan niitä, joilla on asiaa ja kykyä pukea se sanoiksi.

Ihailen tarkoituksensa löytäneitä ja sille omistautuneita. Ihailen nöyryyttä ja omanarvontuntoa, samassa paketissa.

Äitiäkin ihailen, osin edellä mainituista syistä.

Mutta ehkä kaikkein eniten ihailen niitä, jotka ovat tulleet itsessään ja tekemisessään niin suvereeneiksi, että voivat uhatuksi joutumatta nostaa muita. Se edustaa minulle ihmisyyden korkeinta astetta, jotakin sellaista, mitä jokaisen tulisi joka hetki aktiivisesti tavoitella.

Ryhdyn siis tavoittelemaan. Ryhtykää tekin! Jos käyttäisimme kaikki edes puoliksi yhtä paljon aikaa tukilihaksiimme ihmissuhteissa kuin jumppapallolla, miltä maailma näyttäisikään?

Se olisi kaunis maailma.