Aamusivullinen
Aamusivullinen

Ikuisuusprojekti, väärinymmärretty tahdonvoimannäyte

Loma. Minulle se tarkoittaa vähemmän Hietsun hiekkarantaa ja enemmän paluuta vanhoihin projekteihin.

Heti kun olen nukkunut univelat pois, kaivan vanhat käsikirjoitukset esiin, totean: kyllä, tässä on jotakin, jotakin, mistä en ole valmis päästämään irti.

Projekteja tulee ja menee, mutta jotkut pysyvät, toisinaan niin pitkään, että on pakko pohtia, onko niiden arvo valmistumisessa lainkaan vai nimenomaan siinä, ettei niin koskaan tapahdu.

Kun istun vanhan tekstin edessä tuhannetta kertaa, kun kirjoitan saman lauseen uudestaan ja uudestaan – siinä hetkessä minut punnitaan. En tajunnut sitä silloin kun aloitin, mutta nyt näen sen selvästi: kirjoittaminen sen kummemmin kuin elämäkään ei ole pikamatka tai kilpailusuoritus, vaan raaka kestävyyslaji.

Ja sitten, eräänä päivänä, ikuisuusprojektikin päättyy. Eräänä päivänä ehkä päästän irti, noin vain, kahdesti harkitsematta. Ja jos niin tapahtuu, niin tapahtukoon. Olen jo oppinut tarpeellisen.

Ikuisuusprojekti on turhaan ylenkatsottu tahdonvoimannäyte. Mikään onnenpotku tai pikavoitto maailmassa ei pysty valamaan minuun samaa, järkkymätöntä luottamusta itseeni kuin se yksinkertainen teko, että vuodesta toiseen istun saman sorvin ääreen, horjumatta, tunteja laskematta.

Katsoin dokumentin voimalajin harrastajista, jotka kuvasivat harjoitteluaan kisoihin tähtääväksi kärsimysnäytelmäksi – arvonsa työ saa vasta yleisön edessä ja silloinkin vain, jos kisoista tulee voitto. Haastateltava kyykkäsi kameran edessä: “Katsokaa nyt, kukapa tätä tekisi huvikseen?”

No niin, jos minut punnittaisiin siinä lajissa, niin köykäiseksi havaittaisiin. Jos minun pitäisi tehdä jotakin vain maineen ja kunnian tähden, tahdonvoima piiputtaisi ensimmäiseen nousuun.

Onneksi palkintoja on monenlaisia, ja kun löytää omansa, on – ihmiselämän rajoissa tietenkin – ikuisuus aikaa nautiskella työstä.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *