Jättilumme – ja uskon taas ihmiseen!

Vanha juttu, mutta palaa mieleen, kun katson kuinka kukat aukeavat pöydällä aamunkoittoon.

Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa pidettiin jokin aika sitten jättilumpeen kukinnan katselmus. Minäkin yritin mukaan, että edes joskus tuntuisi kuin ottaisin ilon irti kaupungista.

Jättilumme kukkii harvoin ja öisin, avautuu ensimmäisenä yönä valkoisena, toisena vaaleanpunaisena, ihan kuin jo pelkässä jättimäisessä lumpeessa ei olisi tarpeeksi fantasian aineksia. Päivän lehdessä oli kuva kymmenvuotiaasta tytöstä, joka oli luokkaretkellä nostettu istumaan lumpeenlehdelle. Oli pakko kampeutua ylös sohvalta ja polkea Kaisaniemeen.

No, tää on tyhmä tarina, koska en koskaan nähnyt sitä lumpeenkukkaa. Siis edes sitä nuppua. Kun kävimme Miehen kanssa tunnustelemassa tilannetta, jonossa oli jo satoja ihmisiä. Siis jonossa katsomaan lummetta, joka ei lopulta edes avautunut. Seuraavana päivänä lehdessä kerrottiin, että lummealtaan kiersi sinä yönä yli 800 ihmistä.

Ja se on tän jutun pointti. Ne ihmiset. Siellä jonossa.

Siis miten voi kaiken keskelläkään olla uskomatta ihmiseen, eliölajiin joka jonottaa tunteja päästäkseen katsomaan lummetta?!

Tulin siitä onnelliseksi. Siitä vain, vaikka itse olin illuusioton tylsäke, jolta lumme jäi näkemättä.