Jos heräisi tietämättä itsestään mitään

Istuin pöydän ääreen, ja kukat katsoivat minua. Tyhjästä tuli ajatus. Mitä jos sitä ei enää tietäisikään itsestään mitään?

Mitä jos kaikki sisäiset mantrat äkkiä vaikenisivat? Olisi sellainen tyhjä, huoleton päivä auringossa, kaksin itsen kanssa, jännittävän muukalaisen. Jokainen teko olisi ensimmäinen ja jokaisen myötä minään alkaisi kiinnittyä merkityksiä.

Se olisi erikoinen päivä. Sillä vapauden kanssa tulisi suojattomuus. Äkkiä sitä ei tietäisi itsestään sellaisiakaan asioita, kuin miten voimakas on ja missä omat rajat kulkevat. Matkimalla oppiminen alkaisi alusta, vailla omien arvostusten suojaavaa voimakenttää.

Olen joskus ajatellut, että sopimuksenvaraisinta tässä maailmassa on minä, ja usein ne sopimukset on tehnyt joku muu. Minää mitataan lakkaamatta, laitoksissa, kotona ja kadulla, ja sieltä, minne ulkopuolinen katse ei ylety, alkaa minän oma pudotuspeli. Mitä jos siitä kaikesta vapautuisi yhdeksi päiväksi? Mitä silloin ajattelisi itsestään?

Ehkä ajattelisi, ettei minun arvoni ole siellä, minne arvioiva katse haluaa sen asettaa. En istu sen päällä, en makaa sen alla, en osta sitä kaupasta enkä levitä sitä naamaani. Se on jokin salattu, jonne katse ei yllä, jokin, joka ei antaudu vieraan arvioitavaksi.

Sitten sitä istuisi rantakivellä ja olisi ihan hiljaa tai ehkä nauraisi, ja varmaan joku ohikulkija ehtisi ajatella, että hulluhan se itsekseen nauraa, mutta itse ajattelisi vain, että onpa erikoinen päivä.

Niin sitä kenties ajattelisi. Sellaisena päivänä.