Kieliopin panettelu eli miksi opetella säännöt ja miksi hylätä ne

Suomen lippu hulmahtelee salossa Snellmanin ja suomalaisuuden päivän kunniaksi. Eilen tuli vielä lunta, mutta tänään taivas on kirkas ja puut nuputtavat sinnikkäästi sitä kohti, the darling buds of May.

Kaadan teevettä, ajattelen suomen kieltä, omaa kieltäni. Missä kulkee raja intohimon ja dogmatiikan välillä?

Mitä enemmän kirjoitan, sitä pidemmäksi venyy kieliopin talutusnuora. Se antaa minun huikennella, jättää lauseesta verbin ja virkkeestä pilkun ja sekoittaa joukkoon vieraskielisiä aineksia.

Vaikka kuulun Facebookissa ryhmään Yhdyssana on yhdyssana ja jätän tekstin lukematta, jos sitä ei ole osattu kirjoittaa, en ole koskaan ollut erityisen virkaintoinen kielipoliisi. Kielellisen valinnan voi perustella monella tavalla, ja mitä omaperäisemmin sen onnistuu tekemään, sen parempi.

Arvostan valtavasti heitä, jotka työkseen rakentavat, ylläpitävät ja huoltavat rakasta kieltäni, ja olen ylpeästi Kotimaisten kielten keskuksen neuvontapuhelimen superkantis, terveisiä vaan Kotukselle. Suurin asiantuntija on usein myös kaikkein maltillisin ja suvaitsevin kielenkäyttäjä. Kun puut ovat hallussa, uskaltaa katsoa jo metsääkin.

Usein kuitenkin tuntuu, että ihminen takertuu mihin tahansa tekosyyhyn saadakseen olla olematta vapaa. Ja kirjoittaminen on ihan vihonviimeinen paikka, jossa sellaista asennetta elämään kannattaa soveltaa. Intuition edessä kaikesta opitusta on pystyttävä irrottautumaan.

Mielen vapaus – kielen vapaus. Siinäpä kampanjaa suomalaisuuden päiväksi 2018, how about? Luulen, että Snellmankin hyväksyisi.