Pohjoinen

Palasin haastattelumatkalta pohjoisesta.

Matkasta voisi kirjoittaa Ultra Bra -henkisen, yksityiskohtien taidetta tavoittelevan kappaleen, jos osaisi:

Olen ollut jänkhällä mutaliirrossa,

olen kuunnellut hotellissa yöllä seniorien tanssitapahtumaa,

olen seissyt suojamyssyssä hiljaa

ja savustushuone on nielaissut mun…

Kaupungit vaihtuivat, kylät ja lumen saartamat hoikat männyt vilistivät silmissä. Bussin takapenkillä teinit hokivat jotakin, joka minun aikanani olisi voinut olla Vintiöistä, mutta jäi nyt tunnistamatta.

Iltojen valo oli maaginen, se ei sammunut lumisateeseen eikä yöhönkään vaan lävisti koko maiseman ja tuli pimennysverhon läpi kysymättä hotellihuoneeseen. Verkkaisen, auringossa taikapölyltä näyttävän lumipyryn näennäisessä rauhassa talvi ja kesä kamppailivat Pohjolan herruudesta.

“Jotkut käyvät yhä talvinuotilla”, sanoi haastateltava. “Mutta aurinko on armoton. Kun lumi on sulanut jäältä, UV-säteily hävittää kohta myös jään.” Nyökkäsin ja siristin silmiäni toukokuun lumessa ja auringossa.

Matkasta ei jäänyt johtopäätöstä, vain hitaita, jäsentymättömiä kuvia.

Sanotaan, että jos matkustaa paljon ja siirtyy nopeasti paikasta toiseen, sielu ei pysy matkalaisen perässä. En tiedä, missä sielu nyt on, mutta ehkä se sittenkin löytää takaisin, erämaista saakka.