Kun humanisti kohtasi personal trainerin

Tänään olen alkuviikkoa positiivisemmalla mielellä viestinnästä. Sillä minulla on siitä tuhkimotarina!

Hankin itselleni pitkästä aikaa oman personal trainerin. Vanhoja saliohjelmia voi kierrättää vain rajatun ajan, ennen kuin alkaa tehdä mieli lopettaa elämänsä tai vähintään salijäsenyytensä, joten päätin pyytää apua motivaation herättelemiseen.

Sitähän löytyi, mutta ei ilman alkuvaikeuksia.

Alkajaisiksi PT halusi mitata rasvaprosenttini. Minä kieltäydyin. PT puhui minut ympäri. Olin siitä hänelle katkera jo ennen kuin astuin vaa’alle.

Sitten puhuimme treenistä ja ravinnosta. PT halusi, että ostan elintarvikevaa’an. Kieltäydyin. Sanoin, että elintarvikevaaka on viimeinen rajapyykki matkalla hulluuteen. PT ei sanonut mitään.

lenkkarit

Tästä kaikesta huolimatta PT tarjoutui tekemään minulle ruokavalion. Sanoin, että ruokavalion on oltava sellainen, ettei minulle voi vahingossakaan hiipiä mieleen epäilys koko projektin idioottimaisuudesta, sillä se on lopun alku. PT katsoi minua pöydän yli ja on mahtanut miettiä, miksi oikeastaan olin tullut. Mutta niin me vain allekirjoitimme sopimuspaperit, epäluuloisina mutta toiveikkaina.

Ja usko palkittiin. PT teki rankan treenin ja täysin järkevän ruokavalion, johon ei tarvita itseinhoa eikä elintarvikevaakaa. Minä tein salilla mitä käskettiin, vaikka päässä soikin äidin pöyristynyt ääni: “Minua ei ainakaan mikään kloppi hyppyyttäisi!”

Minusta tämä on läpimurto, sanoisipa äiti asiasta mitä tahansa. Viestintää tapahtuu sittenkin. Vaikka sitä itse kuinka sabotoisi!

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *