Hei Otus,

tässä äiti. Meillä on tänään takana yhteiset 9 kuukautta ja edessä koko elämä. Haluaisitko jo tulla ulos, niin päästään aloittamaan tää homma naamatusten?

Haluaisin rupatella, niin kuin neuvolassa ja äitiystositeeveessä kehotetaan, mutta mitä kertoisin?

Sataa lunta. Monilla on vielä jouluvalot. Päiväkotilapset vaeltavat naurettavissa liekanaruissa tuiskun halki ikkunamme ali kuin Volgan lautturit, vaikka pienet jalat eivät meinaa riittää auraamattomassa lumessa saksaamiseen.

Olen ennakoivasti pahoillani tästä kaikesta.

Kävimme viime viikonloppuna Ilona-tätisi kanssa elokuvissa. Siellä oli vapaavalintaiset paikat, ja jo mainosten aikana meidän viereen erehtyneet naiset siirtyivät salin toiselle puolelle istumaan. Toivon tämän taidon periytyvän myös sinulle, taidon herättää elämässä ja elokuvateatterissa pahennusta pelkästä elämisen riemusta.

Sitäkin toivon, ettet pelkäisi niin kuin minä olen pelännyt – että toinen jalkasi olisi järjen sijaan jossakin sellaisessa kosmisessa viisaudessa, josta minä en koskaan päässyt osalliseksi – että taipuisit salolla kuin notkea honka, tuulia väistäen mutta aina sijallesi palaten, lopulta tuumaakaan antamatta – sitäkin toivon.

Ja ettet perisi kahleitani, vaan sen mikä minussa on vapautta.

Alan jo aavistaa, ettei tämä kasvatustehtävä ole yksisuuntainen tie. Minä voin opettaa vain sen, minkä osaan, sitten sinun on opetettava minua. Eräänä päivänä käännyt katsomaan minua ja tiedän, että aika on tullut. Ja sitten sinä otat minua kädestä ja viet kohti pelottavia uusia asioita, ja minä seuraan yhtä viattomana ja luottavaisena kuin sinä olet seurannut minua.

Jotta niin voisi käydä, minun on annettava sinun mennä, aavistan sen jo nyt, vaikka olet vielä minussa nuoralla kiinni – vapauteen minun on sinut kasvatettava ja sinustakin, niin kuin kaikesta, minun on viimein luovuttava.

Senkin aavistan, ettei neuvolassa ja tositeeveessä taidettu tarkoittaa vauvan kanssa kommunikoinnilla ihan tällaista. Kirje ei lupaa hyvää sille, miten ikätasoista vuorovaikutusta pystyn sinulle koskaan tarjoamaan.

Mutta kuten sanoin, voin opettaa vain sen minkä osaan. Siksi ihmisillä on faijat – lahtelaisten huumoribändien kaikki lyriikat ulkoa osaavat, tähdistä kiinnostuneet faijat. Loppu jää isovanhempiesi, kummiesi, opettajiesi ja ystäviesi vastuulle, ja tietenkin kummallisen Sami-sedän, joka on jo ilmoittautunut “siksi sattumanvaraiseksi elementiksi muuten ennalta-arvattavuuteen asti turvattuun elämääsi”.

Että miltäs kuulostaisi tällainen homma? Pannaanko pakettiin? Tilanne on ainakin siitä lupaava, että käsittääkseni sekä vesimies että kalat osaavat intuitiivisesti arvostaa tällaisia vähän kummallisia diilejä.

Nähdään siis pian, vesimiehen tähtien alla tai kalojen,

pusuja,

äiti