Pelätä, rakastaa – pari valittua sanaa äitiydestä

Joskus elämästä katoaa kokonaisia vuosia, niin olen kuullut. Ymmärrän nyt, huhtikuussa, miten niin voi käydä. Minne helmi- ja maaliskuu menivät?

Sitten viime kirjoittaman minusta on tullut äiti. Ikionnellinen, täysin hajalle raastettu äiti. Äitiys ei olekaan armolaji, vaikka niin toivoin. Vaikka kaikki on hyvin, vastuu on musertava.

En osaa mitään, en ymmärrä mitään. Vauvan ruokintakin on avaruustiedettä. Katson käsiäni, ne ovat vanhuksen kädet, maidontuotantoshow’hun liittyvästä jatkuvasta pesemisestä kroonisesti ryppyiset ja kuivuuttaan halki. Puhelimen turvalukitus ilmoittaa: sormenjälkeä ei tunnisteta.

Itkettää, naurattaa, itkettää taas, vuorovesi raastaa avomerelle kesken lauseen.

Vuorokaudet liukenevat toisiinsa, päivän ja yön rajan piirtävät vain lattian yli hiipivät varjot, joita yritän paeta nurkkaan.

Aamuyöllä seison ikkunassa ja odotan päivän tuloa, kuiskaan Otuksen tukkaan: vielä meille valkenee.

Sitten yhtenä päivänä lähdemme ensimmäistä kertaa yhdessä ulos. Istumme tuulessa ja auringossa, junat kulkevat ja minä rakastan.

Ajattelen: vanhemmaksi tuleminen ei ole “luonnollisinta mitä on”, se on äärimmäinen poikkeustila, ja sen olisi näyttävä myös julkisessa puheessa. Ehkä sitten olisi helpompi varustautua siihen, mihin ei ole mahdollista varustautua, ja voitaisiin arvioida uudelleen myös lapsiperheille tarjotun tuen riittävyyttä.

Aloitan itse. Vanhemmuus ei ole pelkästään vauvantuoksuinen kupla, vaan murskaava, kaiken ympäri kääntävä limbo. Vanhemmuutta saa ja kuuluukin pelätä, mutta uhat ovat jossakin aivan muualla kuin Prismassa vieteyissä lauantaipäivissä – ne ovat elättämisessä ja eloonjäämisessä.

Ja sittenkin: näin on oltava. Koko edeltävä elämä tuntuu utuiselta preludilta, niin suurta tämä on. Rakastaa ja pelätä. Syöksyä, roikkua, kohota.

Kaiken tekisin uudelleen.

Kommentit (2)
  1. Hienoa, että Aamusivullinen on palannut -ja onnea äidiksi tulemisesta!
    Vauva-aikaa voisi luonnehtia alkusoitoksi koko loppuelämän vanhemmuudelle,
    huolta kyllä riittää, mutta onneksi se rakkaus on isompi juttu.

    1. Lämmin kiitos! Tästä se seikkailu tosiaan alkaa! 🙂 <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *