Pienistä otuksista

Tänä aamuna ajattelin pieniä otuksia pimeässä, ja miten nopea on tanssi tähtien läpi ennen kuin se päättyy. Luulen että kaikki alkoi La La Landista. Musikaali oli toden totta kaikkien palkintojensa arvoinen. Miten helppo olikaan heittäytyä kädet avoinna sen ajattomaan illuusioon, 1950-luvun estetiikkaan 2010-luvun teknisellä toteutuksella!

Elokuvassa tähteään ja toisiaan etsii kaksi intohimonsa ja unelmansa ajamaa taiteilijaa, jazz-muusikko Sebastian ja näyttelijä-kirjailija Mia. Se olisi voinut olla tarina unelmien vaatimista uhrauksista, ja olikin. Mutta minulle se kertoi sittenkin ihmiselämän haikean naurettavasta ja kovin ohikiitäväisestä luonteesta, ja miten sokein askelin lopulta päädymme päämääriimme tai jonnekin aivan muualle.

En odottanut musikaalilta juuri mitään, mutta kaikkein vähiten odotin eksistentialistisia kannanottoja. Ja sitten tarina ja sen toteutus sanoikin asioita kielellä jota ymmärsin, syvän melankolian ja toisaalta lapsenomaisen ilon kielellä.

Kun mietin asiaa tarkemmin, ehkä kaikki alkoikin jo Jukka Laajarinteen filosofisesta pohdiskelmasta Muumit ja olemisen arvoitus. Luin kirjan ja ajattelin, että niin, tosiaan, elämä on sitä, että tyhmä pieni otus kurkistaa pimeään. Mies sanoi siihen, että onneksi meidän tapauksessamme otuksia on kaksi.

Ja sitten menimme elokuviin, ja sielläkin kaksi tyhmää otusta kurkisti yhdessä pimeään. Ihan kuin pimeä olisi puhunut mulle sieltä valkokankaalta. Että kyllä se siitä, hämmennys ei helpota mutta sen kanssa oppii elämään, ja toisinaan, kun sille antautuu, se voi olla kauneinta mitä on. Ja sitten itkin elokuvan loppuun saakka.