Rakas hirnyrkkini

(varoitus: sisältää juonipaljastuksia ja pöyristyttäviä vertauksia)

Ajattelin sen ensimmäisen kerran, kun kävin ystäväni kanssa kuohuviinilasillisella hänen saatuaan esikoisensa:

Sinä olet tässä, mutta et enää koskaan kokonaan.

Hyvästelimme metroasemalla ja hän matkusti takaisin sinne, minne oli jättänyt palan sieluaan säilytykseen, ja minä matkustin vain kotiin, jonne en ollut jättänyt mitään, tai korkeintaan aurinkolasini.

Sittemmin minustakin on tullut äiti, ja palaan ajatukseen toisinaan, lapsiin ja hirnyrkkeihin.

Harry Potterissa Lordi Voldemort hajottaa sielunsa osiin ja kätkee osaset ympäri maailmaa erilaisiin säilöihin, hirnyrkkeihin. Lopputulos on ristiriitainen: sielu tuhoutuu ja muuttuu kuolemattomaksi yhtä aikaa.

Uusi näkökulma tähän eriskummalliseen juonenkäänteeseen heräilee. Mitäpä muuta sitä lapsia hankkiessaan tekisi, kuin hajottaisi sielunsa osiin ja sillä tavoin ostaisi ehkä kuolemattomuutta mutta luopuisi samalla ykseyden kokemuksestaan.

Sanokoot viisaat mitä sanovat, mutta jokainen on todellakin saari, kunnes päättää hajota saariryhmäksi, ja niin se vain on.

Nyt minuakin poissa ollessani odottaa kotona pieni pala sielua – se joka lohkesi minusta erinäisten lääketieteellisten toimenpiteiden yhteydessä runsas puoli vuotta sitten. Lohkeaminen tapahtui kuin salaa, kaikkien muiden dramaattisten vaiheiden sivutuotteena, eikä kukaan sanonut, että tässä, säilytykseenne ja hoivaanne osa sieluanne, madam.

Olin ennen synnytystä lukenut kaiken, mitä oli kirjoitettu välilihan öljyämisestä ja arvioinut synnytystapoja kaikkien asianosaisten hengissä selviytymisen maksimoimiseksi, mutta en ollut ymmärtänyt, että sielu ei selviä siitä hetkestä yhtenä kappaleena, ei milloinkaan. En ollut ajatellut, että solun jakaantuminen on vasta ensimmäinen askel matkalla siihen todelliseen ihmeeseen, sielun jakaantumiseen. Ehkäpä se on se salattu vanhemmuuden ihme, johon valmistautuminen ja jonka selittäminen on niin hankalaa.

Sitä viettää koko elämänsä ainokaisesta sielustaan huolehtien ja sen ykseyttä vaalien, ja sitten äkkiä vain jakaa sen, rämäpäisyyttään tai ymmärtämättömyyttään, kuka mitenkin.

Elämisen alkeetkin joutuu silloin opettelemaan uudelleen – miten hengittää, kun on haljennut? Minä hengitän yhä suunnilleen äänihuuliin saakka, vähän samaan tapaan kuin kokeillessani tupakkaa Tapiolan kulttuuritalon parkkipaikalla vuonna 2001. Tästä ei mainittu perhevalmennuksessa.

Ehkä minä voisin aloittaa omat yksityiset perhevalmennukset Kallion alueella: sielunhoitoa eksistentiaaliseen hämmennykseen taipuvaisille ensisynnyttäjille! Siellä öljyttäisiin minuuden pehmytkudosta, kirjoitettaisiin kirjeitä tulevalle itselle ja valittaisiin kummit, ei lapselle vaan äidille.

Niin teenkin. Humanistihan on tunnetusti pätevä kaikkeen.

Valmennuksen lopuksi muovailisimme savesta sielun ja siihen saranat, emmekä lasittaisi astiaamme uunissa vaan samaan tapaan kuin synnytysvalmennuksessa tutkitaan lantionpohjan muovista mallikappaletta me availisimme ja sulkisimme vielä kostean savisielumme saranoita ja lintu laulaisi avoimesta ikkunasta pienen toiveikkaan balladin.

Niin. Ehkä yritän sanoa, että välilihaa ei pelasta mikään, mutta sielu voi hyvin elää useammassakin paikassa, kun vain saa hiukan harjoitusta.

Lämpimästi tervetuloa valmennukseen! <3

Äidin yötaulu

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *