Remonttiblogi

Remontti valmistuu, tuskallisen hitaasti, mutta sittenkin.

Illat ovat jo pimeät, mutta onneksi on työmaavalo. Raapaisu raapaisulta vanha maali sataa parketin alta kuoritulle muovimatolle. Työssä on toisteisen, yksinkertaisen liikkeen meditatiivisuutta ja hitaan prosessin toiveikasta epätoivoa.

Mies näyttää, miten telataan tasoitetta. Hän näyttää telanneen myös housunsa, eikä ole koskaan ollut charmikkaampi.

Minulle tasoittaminen osoittautuu henkisesti liian raskaaksi. Aina kun lanaan yhdestä suunnasta, toisessa pettää. Eihän voi olla niin, että seinä tasoittaessa kupruuntuu entisestään?

Mutta Mies ei välitä, hän lanaa kunnes lopputulos on riittävä, tunnistaa hetken ja lopettaa. Seinä on valmis. En ymmärrä, mutta ihailen.

Toisinaan viivymme niin pitkään, että kotiin lähtiessämme olen jo puoliksi unessa. Sellaista remontti on. Mutta äiti sanoi kerran, että kiintymys kasvaa hoivatessa, ja uskon, että se pätee myös asuntoihin.

Näin tästä tulee oma, raapaisu kerrallaan.