TV-terapiaa

Joskus televisio on heti terapian jälkeen paras itsetutkiskelun väline. Ainakin jos katsoo ohjelmaa pariterapiasta.

Rutiini on aina sama: keitämme teetä, käperrymme sohvalle solmuun, ja Mies keksii jonkin tavan olla katsomatta ohjelmaa, ainakaan ihan koko silmällä. Alkaa Paluu alttarille.

Ohjelmassa parit lähtevät perheterapeutin opastuksella avaamaan suhteen umpisolmuja ja lopuksi tekevät päätöksen siitä, jatkuuko vai päättyykö yhteinen taival. “Tämä on niin masentavaa”, vaikeroi Mies, ja kierähtää sohvalla seinään päin. Ja hän on oikeassa.

Mutta minulle ohjelma on yksi pitkä pariterapia kaikista niistä suhteista, joissa en enää ole. Joku voisi väittää, että pariterapia on myöhäistä siinä vaiheessa kun ero on tullut, mutta minä olen alkanut ajatella toisin. Päättynyttä suhdetta ei enää voi pelastaa, mutta ehkä seuraavassa on mahdollista itse toimia uudella tavalla. Ajatellapa maailmaa, jossa jokainen oppisi virheistään ja pyrkisi olemaan toistamatta niitä!

Sitten tuijotan pariterapeutin piirtämää viestintäkaaviota, jossa molemmat tuntevat kamalasti ja viestivät siitä kaikesta toisilleen tuskin mitään. Koputan Miestä päähän ja kerron, että haluan viestiä hänelle kaikesta. Mies nyökkää, ja näyttää minulle juuri netistä löytämänsä kuvan, jossa koira ja hummeri taistelevat keittiössä isolla puulusikalla.

Viestin Miehelle koko naamallani, että hänen pitäisi minusta katsoa pariterapeutin viestintäkaaviota, ja hän viestii koko naamallaan, että voi kulta, en todellakaan usko.

Palaan tyytyväisenä ohjelmaani, ja Mies palaa kännykkäänsä. Hypoteesi todistettu: viestintä pelittää!