Antiaikalainen
Antiaikalainen

Alhaisin motiivi voittaa

Tarkoitukseni oli kirjoittaa aikakauslehteen arvio Antti Hurskaisen uudesta esseekokoelmasta Suru ei toimi. Se jää tekemättä, sillä olisin jäävi. Hurskainen nimittäin käsittelee kirjassaan tekstiäni ”Kirjailijaidiootti”, joka ilmestyi esseekokoelmassani Onnellisuudesta.

Hurskaisen huomiot saivat minut miettimään, kuinka eri tavoilla kaksi esseistiä (tai kirjailijaa) voi mieltää työnsä ja motiivinsa.

”Kirjailijaidiootti” on Hurskaisen mukaan ”yksi terävimmistä” hänen lukemistaan kotimaisen kirjajulkisuuden analyyseistä. Hänestä minä kuitenkin eksyn tekstin loppupuolella, kun alan puhua ulkopuolisen melun vaikutuksesta kirjailijantyöhön. Melustahan ei ole pulaa internetin ja sosiaalisen median aikakaudella.

Esitin ”Kirjailijaidiootissa”, että aloitteleville kirjailijoille pitäisi opettaa melunhallintaa eikä vain henkilöbrändäystä tai sosiaalisen median hyödyntämistä. Ehdotukseni oli toki sarkastinen. En kuvittele, että tällaiselle valmennukselle olisi kysyntää.

Sarkasmiin en sitä vastoin sortunut lainatessani Veijo Meren ajatusta, jonka mukaan kirjailijalla pitäisi olla pieni ego.  Hurskainen pitää ajatusta ”harvinaisen typeränä”. Hän tietää, että kirjallisuutta ei olisi olemassa ilman toistaan suurempia egoja. Minunkin pitäisi se myöntää.

On varmasti perää siinä, että kirjat ovat tekijöidensä verhottuja ”rakastakaa minua” -vetoomuksia lukijoille. Kirjailija ei kirjoita teoksiaan pöytälaatikkoon, hän haluaa niille yleisön. Kovin vaatimaton ihminen tuskin tällaisesta huomiosta haaveilee.

Mutta silti. Omaan itseymmärrykseeni ajatus pienestä egosta soveltuu mainiosti. Harvassa toimessa ihminen antaa itsestään yhtä paljon ja saa yhtä vähän takaisin kuin kirjailijana.

Kun riittävän monena kirjasyksynä näkee uutuusteoksensa hautautuvan sesongin valtaisan kirjatulvan alle, ego pienenee, murenee tai sairastuu. Minulla se on pienentynyt.

Olen myös yrittänyt pienentää sitä tietoisesti, selviytymiskeinonani. En enää googlaa nimeäni enkä seuraa aktiivisesti teosteni vastaanottoa. Ani harvoin menen myöskään katsomaan, jos joku vinkkaa, että minusta kirjoitettiin sitä ja tätä siellä ja täällä.

Hurskaisen mielestä tällainen ”välinpitämättömyyden sekainen rohkeus kuulostaa arvostettavalta mutta on mahdollista vain harvoille.”

En koe toimintaani (tai toimimattomuuttani) välinpitämättömänä tai rohkeana. Se yksinkertaisesti sopii minulle. Mieluummin keskityn kirjoittamiseen kuin siihen mitä kirjoittamisesta seuraa, koska siitä ei yleensä seuraa juuri mitään.

***

David Foster Wallace vertasi omaa julkista statustaan arvostetun klassisen muusikon statukseen. Toisin sanoen hän oli poptähtien rinnalla täydellinen nobody. Näin siitä huolimatta, että Infinite Jestiä juhlittiin jo Wallacen elinaikana yhtenä sukupolvensa merkkiteoksista.

Tavallista suomalaista kirjailijaa voisi verrata jääpalloliigan alakastin joukkueen peruspakkiin. Jääpalloa ei seuraa juuri kukaan, ja niistäkin jotka seuraavat, läheskään kaikki eivät tunne tai tunnista yksittäisiä pelaajia.

Uskon, että jääpalloilija saa enemmän itse pelistä kuin niistä satunnaisista huomionosoituksista, joita hänelle koituu pelaamisen oheisvahinkoina. Jos jääpalloilijalla on lajiinsa nähden liian iso ego, hänestä tulee onneton jääpalloilija.

Ulkopuolisesta ylenmäärin maineenkipeä jääpalloilija näyttää surulliselta tai säälittävältä. Tai idiootilta, kuten kirjailija, joka ahertaa kolme vuotta teoksensa parissa, vaikka tietää että sille käy, kuten aikaisemmille: muutama kritiikki ja lehtijuttu ja sitten unohdus.

”Tämä ei kannata”, tuskaili Hannu Raittila Kirjailijaelämässä, kun tajusi, ettei pysty romaaneja kirjoittamalla hankkimaan keskiluokkaisen ihmisen toimeentuloa.

Raittila olisi päässyt tavoitteeseensa toimimalla järkevästi eli ryhtymällä opettajaksi tai insinööriksi. Kirjailija ei lähtökohtaisesti saavuta tavoitteitaan, jos ne liittyvät rahaan tai maineeseen.

Hurskaisen mielestä minä olen kuitenkin päässyt kirjailijana sellaiseen asemaan, että minun ei tarvitse välittää, mitä minusta sanotaan, vaan voin ”jeesustella” pienen egon ihanteesta.

En jeesustele. Jokainen kirjailija saa googlettaa itseään niin paljon kuin lystää tai valvoa yönsä eteisen matolla odottamassa, että postiluukusta tipahtaa Hesari, jossa on hänen uuden kirjansa arvostelu. Pystyn ymmärtämään tuollaista toimintaa, koska olen tehnyt sitä joskus itsekin.

Sanoin ”Kirjailijaidiootissa”, että onnellinen kirjailija on kirjoittava kirjailija ja onneton sellainen, joka murehtii, saako hänen teoksensa osakseen riittävästi ihailua. Hurskaisen korviin tämä kuulostaa ”tekopyhältä”. Hän tunnustaa pyrkivänsä kirjoittaessaan tekemään vaikutuksen ja olevansa flow-tilassa turhamaisimmillaan.

Kokemuksemme kirjoittamisesta poikkeavat toisistaan. Kun minä kirjoitan romaaneja tai esseitä, pyrin selviytymään kunnialla tai edes kelvollisesti.

***

Susan Sontag puhui siitä, kuinka kirjailija ei ole vain tekstinsä kirjoittaja vaan myös sen ensimmäinen lukija. Minun sisäinen lukijani on ankara ja sisäinen kirjailijani pelokas. Useimmiten häpeän tekstieni ensimmäisiä versioita. Ei puhettakaan, että yrittäisin niitä pusertaessani tehdä vaikutusta.

Hurskaisen kuvaamaa flow-tilaa minulla ei ole juuri koskaan. Jonkinlainen hurmos voi kehittyä myöhempien tekstiversioiden aikana, kun onnistun tekemään parempaa tekstiä kelvottoman päälle. Se ei ole turhamaisuuden hurmosta, vaan selviytymisen riemua: ”Minä osaan sittenkin!”

Motiivien kaivelu on aina tympeää. Uskoakseni ihmiset ovat harvoin täysin selvillä siitä, miksi mitäkin tekevät, ja tämä pätee myös kirjailijoihin.

Hurskainenkin tunnustaa, että hänellä on monenlaisia motiiveja esseiden kirjoittamiseen. Yksi tärkeimmistä on tulla suosituksi. ”Vaihtaisin koska hyvänsä nykyisen elämäni sellaiseen, jossa minua osoiteltaisiin kadulla ja vaivattaisiin baaritiskillä”, hän tunnustaa ja voisi lisätä perään ”enkä vittu valehtele”.

En tiedä, kuinka vakavasti nuo sanat pitäisi ottaa tai kuinka vakavissaan Hurskainen on ne kirjoittanut. Suosituksi tulemisen todennäköisyys lähentelee nollaa esseistillä, jonka kirjoja myydään muutamia satoja kappaleita.

Minä elän mieluummin tuntemattomana jääpalloilijana kuin koko kansan ihailemana jääkiekkoilijana. Haluan kulkea rauhassa kaupungilla ja nauttia olueni häiriöittä baaritiskillä.

Voin kuvitella, että ulkopuolisista Hurskaisen suosionkipeys tuntuu rehellisemmältä kuin minun yksityisyydenkaipuuni: ”Miksi se julkaisee kirjoja, jos ei kerjää suosiota?”

Mitä alhaisemmat motiivit, sitä suurempi uskottavuus. Kannattaa siis tunnustaa itsestään mahdollisimman synkkiä tai turhamaisia asioita, jos tunnustamaan ryhtyy. 

***

Hurskainen sanoo kunnioittavansa Miki Liukkosta, joka on kertonut pitävänsä naistenlehtijulkisuutta tavoiteltavampana kuin loistoarviota Parnassossa. En näe moisessa tokaisussa mitään uskaliasta. Liukkonen olisi huomattavasti epäilyttävämpi, jos julistaisi, ettei piittaa naistenlehdistä mutta haluaa saada ylistystä Parnassossa.

Pinnallisuus (tai Liukkosen tapauksessa kaiketi ”pinnallisuus”) on kunniotettavampaa kuin elitismi, koska alimman kuviteltavissa olevan (ja siten uskottavimman) motiivin mukaisesti tulkittuna elitisti tekee vain välttämättömyydestä hyveen. Eihän häntä edes huolittaisi naistenlehtiin.

Aikamme kertosäe sanoo, että olemme kaikki opportunisteja. Rehelliset myöntävät sen, epärehelliset eivät. 

Esseekokoelmansa ensimmäisessä tekstissä Hurskainen kuvaa kirjoittamistaan ilman alhaisimman motiivin panssaria: ”Kun kirjoitan, jännityn mahdollisen ja ahdistavan välille. Franz Kafka, joka ei osaa tai edes halua vaihtaa syyhyäviä lakanoitaan. Siinä ihanteeni.”

Kyyninen lukija voisi tokaista tuohon että huu haa. Onko huvittavampaa hahmoa kuin kirjailija, joka ei kaihda runollisuutta ja Kafka-viittauksia kuvatessaan työtään? Mutta huvittavaa tai ei, kyseisen kohdan kirjoittaminen on vaatinut Hurskaiselta suurempaa emotionaalista riskiä kuin rempseä tunnustus suosionkipeydestä.

Minusta se tuntuu myös jotenkin rehellisemmältä.

Kommentit (1)

  1. Tiina Kataja

    Pieni ego ei tarkoita etteikö olisi tosissaan teksteissään, jotka herättävät lukijassa paljon ajatuksia, jopa muuttavat ajattelua ja olemisen tapaa.
    Julkisuus julkisuuden vuoksi on epäkiinnostavaa.
    Pidin Onnellisuudesta-esseistä paljon ja sattumalta luen juuri Hurskaisen uusinta.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *