Asiaproosa matkantekona

Timo Hännikäisen blogissa käydään esseekeskustelua. Hyvä että käyvät, itselläni ei ole nyt intoa siihen sen kummemmin osallistua.

Tulkoon kuitenkin paljastetuksi, että pusersin juuri erään esseistiikkaa ruotivan tekstin, joka tulee julki ensi vuoden puolella. Siinä tulin sivunneeksi osin samoja asioita kuin mitä Hännikäisen blogissa nyt ruoditaan. Minua on nimittäin ruvennut pikkuisen väsyttämään leimallisesti poleeminen esseetyyli. Kaipaan nyansseja, hengitystilaa, laajempaa rekisteriä. Tämä kai johtuu osittain siitä, että vietin suuren osan viime kesästä lueskelemalla Joan Didionia ja Cynthia Ozickia. Heidän tekstiensä parissa tuntui vähän siltä kuin sieluni olisi puhdistunut. Polemiikkia tai provokaatioita en ikävöinyt tippaakaan.

Jokaisen ärhäkkyydellä ratsastavan esseistin pitäisi käydä joskus maatalousnäyttelyssä kuten David Foster Wallace tai kristillisillä rokkifestareilla kuten John Jeremiah Sullivan ja kertoa siitä kaikesta mitä tuli nähneeksi ja kokeneeksi vaikka ei odottanut näkevänsä ja kokevansa. Uteliaisuutta vimmaisuuden rinnalle, tai muuten rähinäesseisti alkaa toimia pakkotoistolla kuten Pentti Saarikoski kirjoittaessaan säkeet “minä matkustin koko lapsuuteni / minusta tuli kommunisti”. Saarikoskihan tunnusti kokeneensa lähes sukupuolista kiihottuneisuutta, koska nuo säkeet olivat niin raju irtiotto hänen kotipiirinsä porvarillis-isänmaallisista arvoista.

Esseessä kai matkustaminen on tärkeämpää kuin perille pääseminen. Minä ainakin olen enimmäkseen kirjoittanut ja lukenut esseitä oppiakseni miten tietyistä asioista ajattelen tai voisin ajatella.

Olen myös kiinnostunut ihan konkreettisesta matkakirjallisuudesta. Ja tästä pääsenkin siihen asiaan, mistä minun piti kirjoittaa ennen kuin eksyin noihin esseehorinoihin, eli Michael Lewisin Boomerangista. Lewis ei ole kaunokirjallisen esseen tekijä vaan tietokirjailija, mutta poikkeuksellisen hyvä asiaprosaisti.

Boomerang on ajankohtaiskirjallisuutta jos mikä. Se sukeltaa suoraan nykyisen finanssikriisin syihin ja taustoihin. Tämän sukelluksen Lewis tekee harjoittamalla “talousromahdusturismia”, toisin sanoen matkustelemalla Islannissa, Kreikassa, Irlannissa ja Saksassa.

Viime aikojen talousuutisissa on vilahdellut pöyristyttävän suuria lukuja, mutta lyödäänpä pöytään yksi erityisen pöyristyttävä: vuosina 2002–2008 maailman velat – yksityiset ja julkiset – kasvoivat 84 000 miljardista dollarista 195 000 miljardiin dollariin. Siinä sitä on toteutettu nykypäivän unelmia tulevaisuudesta varastamalla ja vivutettu sijoituksia pohjattoman ahneuden ruokkimiseksi.

Jos oikein huonosti käy, Lehman Brothersin konkurssin vuonna 1998 laukaisema ensimmäinen finanssikriisi oli vain alkusoitto paljon suuremmalle kaaokselle. Nythän on vaakalaudalla maailman suurimpiin  kuuluvien kansantalouksien kyky selvitä veloistaan.

Lewis selvittelee miten tähän on tultu raportoimalla näkemästään ja kuulemastaan. Omakohtaisia havaintojaan hän terästää vankalla tietoaineksella. Kaikesta näkee, että hänellä on ollut takanaan suuren kustannustalon taustaresurssit. Hyvänä kirjoittajana Lewis onnistuu esittämään monimutkaiset tapahtumaketjut ja syy-yhteydet ymmärrettävästi ja havainnollisesti, jopa mukaansatempaavasti.

Ekstranautintoa lukukokemukseen tuo se, että Lewisilla on esseistimäistä uteliaisuutta yksityiskohdille ja anekdooteille. Boomerangia lukiessani hörähtelin välillä ääneen – mitä en kirjaa lukiessani juuri koskaan tee – sillä ennennäkemättömiin velkaorgioihin sisältyy kosolti mustaa huumoria.

Islantilaiset halusivat lopettaa kalastamisen ja ruveta investointipankkiireiksi. Irlantilaiset taas kuvittelivat löytäneensä ikuisen vaurauden lähteen siitä, että rakentavat toisilleen asuntoja ja kiinteistöjä.

Surkuhupaisin tapaus on kuitenkin Kreikka. Siellä velkarahasta tehtiin eräänlainen piñata, jota kaikki kansalaiset saivat käydä vuoronperään huitomassa ja kahmia sitten taskunsa täyteen karkkeja.

Kreikan valtion rautateiden liikevaihto oli vuodessa sata miljoonaa euroa, mutta palkkakustannukset 400 miljoonaa ja muut menot 300 miljoonaa euroa. Keskimääräinen valtionrautateiden työntekijä nosti 65 000 euron vuosipalkkaa!

Ja tämä kaikki maassa, jossa vain typerykset maksavat veroja.

Hämmentävimmät havaintonsa Lewis tekee kuitenkin Saksassa. Omassa maassaan saksalaiset pitäytyivät  kurissa ja nuhteessa, mutta rahoittivat senkin edestä muiden yli varojen elämistä. Saksalaispankit syytivät ulkomaille löysää lainarahaa tavalla, joka ei olisi ikimaailmassa käynyt päinsä kotikonnuilla. Häikäilemättömimmin saksalaisia käyttivät hyväkseen Wall Streetin pelurit.

”Eihän näitä osta kukaan – paitsi tietysti saksalaiset”, jenkkipankkiirit vitsailivat rahastaessaan uusimmilla finanssi-instrumenteilla, joista tuli lopulta rahoitusmaailman joukkotuhoaseita.

Viimeiset subprimelainoilla ladatut kiinteistövakuudelliset arvopaperit myytiin juuri saksalaisille korttitalon jo sortuessa. Germaanit kun uskoivat, että AAA-luokitus tarkoittaa riskittömyyttä, nyt, aina ja ikuisesti. No, saksalainenhan on aina uskonut virallisiin sääntöihin ja ohjeistuksiin. Niin tuntuvat uskovan edelleenkin.
 
P.S.
 
Jatkaakseni vielä talousaiheilla, olin innoissani kun HS-raadissa tänään Tommi Uschanov puhui tiukkaa asiaa Angry Birdseistä: “Jos 150 työntekijän yhtiöstä on tarjottu 2,25 miljardia dollaria, se on 15 miljoonaa dollaria kutakin työntekijää kohti. Tämä on työntekijää kohti noin kolme kertaa enemmän kuin Applen markkina-arvo, seitsemän kertaa enemmän kuin Microsoftin ja 50 kertaa enemmän kuin Nokian. Ja näillä on taseessa sentään kymmeniä miljardeja omaa pääomaa. Yliarvostuksen asteen voi päätellä tästä.”
 
Uschanov on mahtava tyyppi (en kylläkään tunne häntä muuten kuin tekstien kautta) ja arvostustani vain lisää se, että hän osaa eritellä taloudellisia nyansseja noin osuvasti. Itse askartelen palkkani eteen p/e-, p/b- ja ev/ebitda-lukujen ynnä muiden osakemarkkinoiden arvostuskertoimien parissa, enkä ikipäivänä laittaisi omaa rahaani Angry Birdsit kehitelleeseen Rovioon jos se listautuisi. Rovion osakkeen arvottaminen diskonttaamalla tulevaisuuden kassavirtoja nykyarvoonsa olisi pelkkää hatusta vetämistä. Ainahan kasvuosakkeiden hinnoittelu rakentuu odotuksille, mutta Rovion kaltaisia firmoja ei voi edes kasvuosakkeiksi nimittää, ne ovat pikemminkin arpalappuja. Kasvuosakkeissa (arpalappuosakkeista nyt puhumattakaan) on se sudenkuoppa, että osakkeen arvonnousu ei edellytä pelkästään odotusten toteutumista vaan niiden jatkuvaa ylittymistä. Eli jos Rovio nyt listautuisi, minun olisi siihen sijoittaakseni uskottava, että yhtiö ei pärjää pelkästään niin hyvin kuin muut sijoittajat toivovat vaan vielä sitäkin paremmin. Osakemarkkinoiden aikasarjat osoittavat, että tylsien toimialojen osakkeet (ns. arvo-osakkeet), joiden hinnoittelu ei rakennu odotuksille vaan substanssille ovat tuottaneet vähänk
in pidemmällä horisontilla paremmin kuin ns. kasvuosakkeet. En yhtään ihmettele.

Kommentit (2)
  1. Kierrellen ja kaarrellen jokaiikasta saisi romaanin.
    Ja itsekukanenkin sellaisen mielteilisi ja skrivaisikin jos vain saisi mausta kiinni. Honasin asian taas kun ison aihepiirin edessä rupesin kelaamaan omaa havahtumistani finanssikriisiin. Sen kiehtovuuteen, lyhyesti sanottuna.

    Paras typistyä ja silloin päivän Hesari auttaa.
    Mikael Pentikäinen sanoo porsliinikaapistaan että ken hallitsee mediaa hallitsee mieliä, eli ihmisiä ja
    heidän todellisuuttaan Jim Morrisoniin vedoten.

    Kyllä kyllä. Onneksi mielensä voi kuitenkin kumota ja vääntäytyä toiseksi. Jos sitten vain pitäisi mielessä edellisen version itsestään ja sen ääliömäisen varmuuden -nyt jättämistään- pinttymistä,niin olisisiko mitään saumaa käydä
    kypsästä ihmisestä ?

    Kriisin alettua noudin Wall Street Journalia Hankenin
    aulasta. Financial Timesiä aloin kähveltää hotellien
    auloista. Olin lukenut monia finanssihistorioita ja
    näitä ilmiöitä sivujuonteinaan sisältäviä. Ehkä huikaisevimpia perkauksia rahakehityksen käänteistä tiedonvälitys-teknologioneen kerrotaan
    New York historiassa vuodelta 1999,Pullitzer voittaja.

    Silti en ymmärtänyt nykyrahaa ja asia häiritsi minua. Kesällä 2007 aloin päästä jyvälle että
    jokin mättää. Ja kuinka ollakaan osuin myös Michael Lewisiin. Engelin kahvilassa Vanity Fairista pintakiiltoa ylimielisesti selaillessani. Ja jytky. Siellähän Amerikan Glooriassa oli purevaa ja
    asioita ratkovaa selvitystä kuin ei koskaan missään
    Hesarissa tai Kuvalehdessä.

    Luin hedgeurho John Paulsoninsta ja amerikan subprimekatastrofin väännöstä mieskohtaisiksi
    miljardeiksi. Sittenhän Paulsonin ura eteni 2008-09
    vaiheen pankkiromahdusten kiepsauttamisella
    -niiden toipumiseen perustaen- uusiksi miljardeiksi.
    (Nyttemmin 2011 Paulson on menettänyt rutkasti
    positioidessaan rahansa ruutuihin jotka sataisivat rahaa, jos finassisfääri olisi palautumassa
    kasvu-urille vanhannormaalin naulatessa kehikon
    entiselleen.)

    Mutta kun ei ole. Eurooppa pitää kynsin hampain
    pankkiireja paikoillaan,sotkee syvemmälle suohon,jotta ne eivät valtaistuimilleen takaisin kohoaisi. Jokainen päivä kriisiä on voitto euroeliitille.
    Paljon tuhoa on rahavaltiaille jo tehty mutta nitistäminen viedään lopuun. Rahan kulku olisi palautettava kuin vesijohtoputkistoksi tai tavararahtaukseksi liikenneväylästössä. Siis sellaiseksi mitä se keynes-sosiaalidemokraattis-ay-työläisvallan aikakautena hetken aikaa oli. Kun me
    päästiin oppikouluun kaikki.
    jatk…

  2. jatk…
    Onneksi asia on auki. Parku vahvistuu. Riita
    kärjistyy. Haavoja isketään. Ne alkavat märkiä.
    Jos muistat Portugalista pääministeri Sokrates joutui oppositioon. Oikeisto voitti vaalit. Viime torstaina vasemmiston varapuheenjohtaja laukaisi
    marssipäivän innossa että meillähän olisi atomipommi jolla iskeä Saksaa ja Ranskaa päin näköä. Ei makseta. Sillä selvä. Kiukunpurkaus seurasi tuoreinta kiristyspakettia työviikon pidennys
    42 tuntiin ja liksoista pois kymmenys. (Sehän olisi
    kuin “papinkymmenys” eli veroraha koronsaajille.)

    Tätä ennen viikko sitten 8.12. huippukokouksesta
    Englannin Cameron heitti vetokieltäytymisen Rehn
    Merkozyn havittelemalle Bryssel-osaajakeskeisyys-jengaamisen tiukentamiselle. Sarkozy luonnehti
    Cameronia vastaanhangottelevaksi penskaksi.
    Kuluvalla viikolla Ranskasta singottiin huomioita että jos jonkun niin brittien luokitusta pitäsi alentaa.Ranskan mittarit osoittavat parempaa.
    Ranskan Kansalliskokouksessa asiasta pauhasi yli kanaalin valtiovarain ministeri ja keskuspankin pääjohtaja laukoi omasta palatsistaan niin ikään herjoja lännemmäksi. Brittien oma hallituskoalitio halkesi niin ikään. Lib.dem.siipi torjuu jyrkästi pääministerin City -lobatut näkemykset rahamaailman laskemisesta entiselleen. Kriisi pitää käyttää uuden perustan valamiseen,vaatii myös virassaan Mervyn King Bank of Englandista. Hän
    heilauttaa käsivartaan yli Cityn ja kohauttaa.
    “Upeata mutta väärillä itsetehdyillä rahoilla nostatettua.” ja “Mihin muka tarvitsemme näitä
    itselleen kahmivia taloustilastosarja-matemaatikoita,manipuloijia ja hötömaksuvälineidensä hiivottajia. Jotka oikeaksi tosirahaksi vaihtetaan osinko- ja bonuspäivinä. Kun
    de-regulaatio instituutiot tilisiirtävät kikkarahaansa
    oikeille ihmisille,omistajille ja finassiyhtiöiden johtajille ja helppoheikeille.” No pikkasen katusuomensin Mervyn Kingille lisäterää.

    Mutta että riita kriisi jatkuu kun käsitykset oikeammasta ja kelvottomammasta käyvät ristiin yli Atlantin. Ihanaa kun on blogit,saa huonompikin kiljahtaa !
    Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *