Antiaikalainen
Antiaikalainen

August ja muut

”Intohimo naiseen kyti vielä, ja tästä siteestä hän tahtoi vapautua kuin jostakin, joka pyrki tyrannisoimaan ja painamaan häntä alas.”
Omaelämäkerralliset romaanit on sellainen kirjallisuuden laji, josta jaksan harvoin innostua. Loistavia poikkeuksia toki löytyy, esimerkiksi August Strindbergin Palkkapiian poika, josta yllä oleva katkelma on peräisin.
Lukiessani Strindbergiä huomasin kirjallisuuskritiikkimme grande damen Mervi Kantokorven pohdiskelevan HS:ssä sukupuolirooleja. Pontimen hänelle antoi Petri Tammisen uutuusromaani, jota käsitellyttä lehtijuttua sattumoisin ruodin taannoin blogissani.
Kantokorven mielestä leimallista nykykirjallisuudellemme on sukupuolen avoin esiin kirjoittaminen: ”Käykö se keksinnöstä, en tiedä, mutta jos 2000-luvun kirjallisuutta vertaa vaikkapa 50-lukulaiseen, näyttää jälkimmäinen liki androgyynien kirjoittamalta.”
En tunne tarvetta väittää vastaan. Mutta olisi tietysti kiintoisaa saada esimerkkejä 1950-luvun androgyynisestä kirjallisuudesta? Edustaako nykyisten äijäprosaistiemme (tai pikemminkin sellaisiksi haukuttujen) esikuva Veijo Meri sellaista?
Toisaalta: kuinka piilossa sukupuoli on ollut aikaisemmin kirjallisuudessa. Strindbergin Palkkapiian pojassa maskuliinisuus huokuu joka riviltä, niin tyylissä, teemoissa kuin ideoissa, siinä ei ole mitään kätkettyä tai piiloon kirjoitettua. Nykymittapuulla Strindbergiä ja monia hänen aikalaisiaan voisi luonnehtia misogyyneiksi.
Toki sukupuolen avoimeksi kirjoittaminen tarkoittaa eri asiaa kuin sen avoin esillä pitäminen. Strindbergille sukupuolihierarkiat edustivat pikemminkin luontoa kuin kulttuuria, hän ei nähnyt niissä suuremmin problematisoinnin aihetta.
Avoimeksi kirjoittamiseen kuulunee, että ei hyväksytä olemassaolevaa tilaa sellaisenaan, vaan pyritään tarkastelemaan, miten siihen on tultu, miten se muodostuu, minkä varassa sen rakenteet lepäävät.
Kun vilkaisen pikaisesti kirjahyllyyni, ensimmäiset neljä nimeä, jotka osuvat silmiini parin sekunnin satunnaisotannalla ovat Philip Roth, Günter Grass, Martin Amis ja Thomas Pynchon. Kaikki miehiä ja kaikki ulkomaalaisia. En voi oikein väittää, että he eivät olisi harrastaneet sukupuolen avoimeksi kirjoittamista, omalla tavallaan. Etenkin Rothilla ja Amisilla se tulee vahvasti läpi.
Tekisi mieli kysyä, onko tässä 2000-luvun suomalaisen kirjallisuuden suureksi teemaksi nostetussa jutussa mitään uutta. Ei taida käydä keksinnöstä, kuten Kantokorpikin tuntuu epäilevän.

Kommentit (8)

  1. Mummo

    Sana ”androgyyni” ottaa kantaa siihen, että sukupuolia on ja tarkasteltavassa yksilössä on molemmat. Ei androgyyni ole sen luokitusjärjestelmän ulkopuolella.

    Rekolan ja kaltaistensa nimittäminen androgyyniksi on vähän kuin nimittäisi valko-punaiseksi jotakuta, joka ei edes havainnut, että kansalaissota oli käynnissä.

    Minusta on jotenkin sääli, että nykykirjallisuutta tutkitaan (ja ehkä kirjoitetaankin) niin vahvasti sukupuolen kautta.

  2. Tommi Melender

    ”Minusta on jotenkin sääli, että nykykirjallisuutta tutkitaan (ja ehkä kirjoitetaankin) niin vahvasti sukupuolen kautta.”

    Mummo puhuu mielestäni asiaa.

    Rekolaa ja ketä tahansa voi tietysti lukea halutessaan mistä tahansa tulkintahorisontista. Mutta sukupuolinäkökulma ei varmaankaan ole Rekolan kohdalla se kaikkein mielekkäin.

  3. Ripsa

    No, voiko siis julistaa, että Mirkka Rekola ja Eeva-Liisa Manner eivät kuulu sukupuolisidonnaistekstejä kirjailevien kirjailijoiden joukkoon?

    Minä kysyin tosissani tuota androgyynin määritelmää. Se on itselleni sillä lailla uusi, että kun lähinnä 50-luvulla rupesin kirjallisuutta lukemaan, niin sukupuolisuus ei pikkutytölle tullut mieleenkään.

    Kunhan oli hyvää lukemista. Ja ne kokemukset jollain tavalla jäivät. Näin ehkä etenkin lyriikan suhteen, proosasta voi halkoa siivuja siihen tai tähän kategoriaan ehkä helpommin.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *