Antiaikalainen
Antiaikalainen

Bloomsdaystä tuli Doomsday

Viisi viikkoa kesälomaa takana, yksi jäljellä. Pakko myöntää, että kirjoittaminen ei ole sujunut: en pysty, en halua, en osaa, perin vastenmielistä hommaa. Lukeminen sen sijaan maittaa, ja olen kahlannut läpi lähestulkoon kaiken minkä lomalukemisikseni valitsin.

Lukulistan uutuuskirjoista parhaat sävärit on antanut Enrique Vila-Matasin Dublinesque, jossa eläköitymään joutunut espanjalainen kustantaja Samuel Riba matkustaa Dubliniin viettämään Gutenbergin galaksin eli painetun sanan aikakauden hautajaisia. Hautajaispäivä on tietenkin 16. kesäkuuta — Bloomsdaystä siis tulee Doomsday kirjallisuudelle ja kustantamiselle sellaisena kuin olemme ne oppineet tuntemaan.

Riba on väsynyt ja katkeroitunut kuusikymppinen mies, jonka elämäntyö näyttää valuneen hukkaan. Hän on kustantanut sukupolvensa parhaita kirjailijoita, mutta heidän teoksensa eivät jaksa ihmisiä kiinnostaa. Myyntilistoja hallitsevat sieluttomat bestsellerit, jotka eivät edes pyri olemaan mitään muuta kuin ”täsmäohjuksia lukijan mielihyväkeskukseen” lainatakseni Helsingin Sanomien kriitikon Juhani Karilan taannoista luonnehdintaa. Sieluttomat bestsellerit ovat Riban mielestä luoneet ”typerän myytin passiivisesta lukijasta”:

”He dreams of the day when the spell of the best-seller will be broken, making way for the reappearance of the talented reader. He dreams of the day when when literary publishers can breathe again, those who live for an active reader, for a reader open enough to buy a book and allow a conscience radically different from their own to appear in their mind. He believes that if talent is demanded of a literary publisher or a writer, it must be also demanded of a reader.”

Toki Riba tunnistaa unelmansa unelmiksi. Sellaista kirjallisuuden onnelaa, josta hän puhuu ei ollut oikeasti koskaan edes menneisyydessä eikä sellaista tule myöskään tulevaisuudessa. Etevä lukija on samanlainen myytti kuin passiivinen lukija, vaikka heitä enemmän tai vähemmän muistuttavia hahmoja voikin kohdata elävässä elämässä. Haaveilevana nostalgikkonakin Riba tajuaa kuinka ontoilta kalskahtavia hänen teesinsä kirjallisen sivilisaation lopusta ovat. Niinpä painetun sanan aikakauden hautajaisista tulee enemmän performanssi kuin oikea surujuhla. Menetyksen tunteet ja kokemukset ovat aitoja, mutta niitä ilmentävät rituaalit näytelmää. Elleivät olisi, eläminen kävisi liian raskaaksi, mahdottomaksi.

Printtiaika ei tietenkään kuole kokonaan eikä digiaika nouse niin suurena ja mahtavana kuin nyt kuvittelemme. Historiallisissa murroskohdissa ihmiset aina liioittelevat vanhan vanhuutta ja uuden uutuutta, ja hyvä niin, koska muutenhan nousukkaat voittaisivat. Historiallisissa murroskohdissa kaikki on mahdollista mutta mikään ei ole välttämätöntä tai edes väistämätöntä, kontingenssi hallitsee. Dublinesqueta lukiessa tulin ajatelleeksi, että jos jokin yhteiskunnallinen voima printtiajan ja digiajan yhteenkietoutumisessa vahvistuu niin se on kapitalismi. Ellei tule vallankumousta, enkä usko että tulee. Digikapitalismi toki on erilaista kuin teollisen vallankumouksen kapitalismi: se ei ole suurten mittakaavojen vaan suurten nopeuksien ekonomiaa, se ei perustu aineellisten resurssien tehokkaaseen hyödyntämiseen vaan aineettomuuden voittokulkuun. Digikaptialismin manifestaatioita ovat yhtä hyvin luottoriskijohdannaiset kuin pilvipalvelut: ne ovat niin paljon olemassa että tuntuvat melkein epätodellisilta. Niitä ei voi tökätä sormella, mutta ne ovat laittaneet kansainvälisen rahoitusjärjestelmän ja informaatioteknologian mullin mallin.

Miten tämä liittyy Dublinesqueen ja siinä seikkailevaan kustantajanostalgikkoon? Ainakin siten, että kun ympäröivä todellisuus muuttuu aineettomaksi, vanhat kiintopisteet hävivävät. Jokainen voi ladata omaan pilveensä niin Leo Tolstoin kuin Carlos Ruiz Zafónin tuotannon, eivätkä edellisen kirjat ole sen pölyisempiä tai nuhruisempia kuin jälkimmäisenkään, ne lakkaavat olemasta esineitä ja muuttuvat tiedostoiksi, bittivirraksi. Suuret historialliset traditiot, syvät kulttuuriset kerrostumat menettävät esineellisyydestä irrotessaan patinan, joka antoi niille taianomaisen hohteen, niinpä digikapitalismin keskellä vaaditaan entistäkin suurempaa jääräpäisyyttä tai tyhmyyttä olla kulttuuripessimisti tai antimoderni. Jos maailmanmeno ei miellytä, surua voi toki tuntea, mutta suru on paras esittää, kuten Riba printtiaikakauden hautajaisriittinsä, pelkkänä performanssina. On kyseenalaista tonkia menneiden aikakausien raunioita, kun ne ovat samaa pilveä, samaa bittisekamelskaa kuin kaikki muukin.

Digikapitalismin ajan esteetikon karikatyyri onkin kepeän ironinen tyyppi, joka nappaa hyviä sitaatteja sieltä mistä sattuu löytämään, väliäkö sillä onko ne lausunut Mencken, Cioran vai joku saippuasarjan henkilöhahmo. Hän ei kapinoi eikä rienaa, ainakaan kovin pahasti. Hän pitää nostalgiaa vanhanaikaisena, vähän vaivaannuttavana juttuna. Digikapitalismilla rikastuva yrittäjä, sijoittaja tai yritysjohtaja ei hänen vuokseen nuku öitään huonosti. Eivätkä myyttiset passiiviset lukijat tunne yhtään suurempaa houkutusta odottaa kirjallisuudelta muutakin kuin ”täsmäohjuksia mielihyväkeskukseensa”.

Kommentit (11)

  1. Tommi Melender

    Siellä ne on mun pilvessä ne iPadille lataamani kirjat. Eiköhän ne siellä myös pysy.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *