Eräänlainen reunahuomautus

Edellisen merkinnän kommenttiosiossa oli puhetta siitä, että kertomakirjallisuuden ydinasioita on tutkia ihmisenä olemisen peruskysymyksiä, kurkottaa tendenssimäisen ja triviaalin ylitse kohti universaalia ja ajatonta.

Se on ylevä ja vaativa tavoite. Niin ylevä ja vaativa, että siitä on helppo tehdä pilkkaa. Siksi kirjailijat usein muotoilevat pyrkimyksensä varovaisemmin (“Haluan vain kertoa hyviä tarinoita”) tai keskittyvät puhumaan esteettis-poeettisista erityiskysymyksistä.

Balzac päätyi aikoinaan omassa kirjallisessa ohjelmassaan yhdistämään universaalit ulottuvuudet ajalliseen kontekstiin. Hän sanoi (joudun nyt siteeraamaan ulkomuistista), että kirjailijan tehtävä on kartoittaa sitä, miten arvojen muuttuminen vaikuttaa yhteiskuntaan. Taustalla hänellä tietysti olivat 1800-luvun mullistukset: modernisaatio, teollistuminen, urbanisoituminen, porvariston nousu. Balzacissa ruumillistui usko suureen realistiseen romaaniin, joka sulkee sisäänsä koko sosiaalisen todellisuuden kaikkine kerrostumineen.

Nykypäivän katsannossa Balzacin usko kertomakirjallisuuden todistusvoimaan tuntuu helposti naiivilta. Modernismi opetti hajottamaan suuret maailmanselitykset pieniin osiin ja postmodernismi viskelemään nämä osat sinne sun tänne.

Mutta ei balzacilainen usko romaaniin suurena inhmillisten ja yhteiskunnallisten teemojen yhdistäjänä ole kokonaan kuollut. Esimerkiksi Michel Houellebecq on hyvinkin balzacilainen kirjailija ja on myös tunnustanut velkansa esikuvalleen. Houellebecqin romaaneja elähdyttää yhtä lailla sosiologinen kuin kirjallinen mielikuvitus.

Entäpä meillä Suomessa? Mieleeni tulee Joonas Konstigin romaani Totuus naisista. Aistin siinä vahvasti pyrkimyksen tutkia arvojen muutoksen vaikutuksia yhteiskunnan ja ihmissuhteiden tasolla. Lukemissani lehtikritiikeissä tämä puoli Konstigissa ei muistaakseni noussut kovinkaan vahvasti esiin.

Kommentit (24)
  1. Mika Kukkonen
    29.8.2013, 20:00

    Kundera on muistaakseni pohdiskellut tätä “Esiripussaan” (siteeraan myös ulkomuistista, koska ei ole kirjaa hyllyssä) ja todennut, että Balzacin aikaan – kun historian kulku ja yhteiskunnan muutos alkoivat kovasti kiihtyä – romaanikirjallisuuden kantavana arvona oli korostetusti katoavan ajan hengen arkistoiminen, olemassa olevan yhteiskunnallisen totuuden dokumentoiminen. Flaubert, Proust ja sitten myöhempi modernismi käänsivät katseensa ihmisen sisään ja postmodernismi on sitten kääntynyt siitä kielipeliensä puoleen.

    Voisiko olla niin, että hyvä romaanikirjallisuus tutkii ihmisenä olemista universaalisti sekä toissijaisesti siihen vaikuttavia reunaehtoja, kuten juuri arvojen muuttumista. Kestävän romaanikirjallisuuden kannalta olennaista on kuitenkin pystyä nousemaan vallitsevien arvojen ja niiden muutoksen yläpuolelle, ikuistaa jotain pysyvämpää. Tässä mielessä vaikka Proustin ajatukset homoseksuaalisuudesta (ja ihmisen seksuaalisuudesta ja rakkaudesta yleensä) ovat edelleen täysin kuranttia kamaa, kun surkeampi romaanikirjailija olisi kirjoittanut päivänpoliittisen moraliteetin 1900-luvun alun Ranskan moraaliarvojen taantumuksellisuudesta tms. Viimeksi mainittu sopii paremmin historiankirjoituksen tai poliittisten pamflettien materiaaliksi. Suomesta hyvä esimerkki on vaikkapa sisällissodan pyörteissä kirjoittanut Joel Lehtonen, joka on mielestäni upeasti ottanut etäisyyttä sinänsä yhteiskunnallisesti tärkeisiin tapahtumiin ja kuvannut erilaisia universaaleja ihmistyyppejä tällaisessa kontekstissa.

    Ideana olisi siis se, että vallitsevista yhteiskunnallisista arvoista riippumatta on jokin “ydinihmisyys” (kaamean suuria sanoja, joilla altistaa itsensä naurulle…), jota kunnollinen romaanitaide tutkii. Ehkä samalla tavalla vakavasti otettava filosofia pystyy nousemaan vallitsevien yhteiskunnallisten arvostusten ja politiikan yläpuolelle ja on siten erityisen arvokasta. Juuri tästä näkökulmasta minua harmittaa se, että vaikka Sartre tai Suomessa Saarikoski niin vahvasti sortuivat päivänpolitiikan toitottajiksi.

  2. Tommi Melender
    29.8.2013, 20:29

    Kundera juurikin on kirjoittanut tuosta, kuinka modernismi teki selvän pesäeron Balzaciin, joka “tutki pölynhiukkasia mikroskoopilla” päästäkseen sosiaaliseen yleiskatsauksellisuuteen. Modernismin myötä kertomakirjallisuus nosti polttopisteeseen lavean sosiaalisen todellisuuden asemesta yksittäiset tilanteet ja olosuhteet, situaatiot, joissa sosiaalinen todellisuus ilmaisee itseään. Ja samalla modernismi tietysti sukelsi pään sisäiseen maailmaan, ihmistajuntaan, mitä ilmennettiin uudenlaisilla kirjoitustekniikoilla.

    Martin Amis on yksi niistä nykykirjailijoista, joka on hieman ilmaissut nostalgiaa 1800-lukulaista “superpower”-romaania kohtaan. Hän on puhunut siitä, että kunnianhimo tai tavoitetaso kertomakirjallisuudessa on laskenut. Enää ei kirjoiteta 800-sivuisia tiiliskiviä yhteiskunnan ja ihmiskohtaloiden yhteen nivoutumisesta (paitsi jenkkiprosaistit toki kirjoittavat tiiliskiviä, mutta se kertoo pikemminkin heidän omista neurooseistaan). Tyypillinen nykypäivän valtavirtaromaani on teknisesti hallittua mutta tyyliltään ja temperamentiltaan kädenlämpöistä kuvausta mitä tyypillisimmistä keskiluokkaisista ongelmista. Eli on toteutunut tavallaan pahin mahdollinen: jatketaan modernismin jälkeisessä maailmassa realismin projektia, jälkijättöisesti ja vesitetysti, tuotetaan standardiromaaneja standardi-ihmisille.

    Toinen kiintoisa nimi tässä yhteydessä on Will Self, joka julkaisi viime vuonna tähän asti parhaan romaaninsa Umbrella. Siinä on taustalla ajatus siitä, että kirjallisuus on kadottanut parhaan terän paitsi realismista myös modernismista. Self kirjoittaa 1920-luvun hengessä sisäiset ja ulkoiset maailmat yhteen nivovaa kompleksista, muodoltaan ja kieleltään kunnianhimoista modernistista narratiivia. Umbrella on kai jonkinlaista retromodernismia, ja sitä lukiessa tulee välillä tunne että tämä on niin nähtyä mutta välillä taas kovastikin innostuu siitä että tyyppi osaa ja uskaltaa kirjoittaa noin vahvasti ja kunnianhimoisesti.

    Eli mitä tässä nyt oikein yritän sanoa: kai sen että ihmisenä olemisen reunaehtojen tutkimisen ohella kertomakirjallisuuden pitää samalla yrittää etsiä niitä parhaita kirjallisia ilmaismuotoja, estetiikkoja ja poetiikkoja, joilla se omasta ajastaan käsin pystyisi sanomaan jotain painokasta. Eikä vain kierrättämään vanhaa rojua, tekemään kirjallisuutta, joka näyttää jo valmiiksi kirjallisuudelta ja sanoo asioita, joita sen odotetaan jo valmiiksi sanovan.

    Tuosta “ydinihmisyydestä” puhuminen on tosiaan riskialtista ja siinä saa helposti osakseen vain lukeneiston inisevät pilkkanaurut. Edelleenkin kai ajatus jonkinlaisesta ylihistoriallisesta ihmisluonnosta on taantumuksellinen tai lapsellinen niissä piireissä, joissa kirjallisuutta ahkerimmin luetaan ja kirjoitetaan.

    Sartresta ja Saarikoskesta olen täysin samaa mieltä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *