Antiaikalainen
Antiaikalainen

Eräs eurooppalainen esseisti

Ole aina esseisti, romaanikirjailijanakin. Siinäpä ohjenuora tai iskulause, jonka olen puolivakavissani kehittänyt.
Albert Camus kuuluu niihin, jotka ovat tuotannossaan onnistuneet tuota ylevää päämäärää toteuttamaan. Camus’han ei pitänyt romaanejaan varsinaisesti romaaneina vaan nimitti niitä allegorioiksi, myyteiksi tai tarinoiksi. Hän tunnusti myös pitävänsä romaanejaan valheellisina niiden piirteiden vuoksi, joiden takia ihmiset — tavalliset romaanien lukijat — arvostivat niitä.
Kirjallisuuskäsityksensä ytimen Camus määritteli jo uransa varhaisessa vaiheessa. Arvostellessaan Sartren Inhon hän kirjoitti, että filosofian pitää sisältyä romaaniainekseen eikä päinvastoin. Inhossahan asetelma on toisin päin, mitä Camus luonnollisesti piti puutteena. Epäsuorasti tuossa Camus’n muotoilussa näkyy se, että hänelle ajatukset olivat romaanin tärkeimpiä ainesosia, tärkeämpiä kuin esimerkiksi juonenkuljetus tai henkilöiden ja miljöön kuvaus. Tyypillinen esseistin näkemys.
Koska Camus ei olisi koskaan voinut julkaista romaaneja vain julkaisemisen ilosta, hänestä ei — onneksi — tullut romaaneja suoltavaa konetta, kuten keskivertokirjailijoista, jotka puskevat uuden kirjan markkinoille joka syksy tai vähintään joka toinen syksy. Camus’n muistiinpanot kertovat, kuinka hän kärsi romaaniensa takia, kuinka vaikeaa niiden kirjoittaminen hänelle oli. Tätä piirrettä olen aina hänessä arvostanut, koska mielestäni kirjailijan pitää kärsiä ennen kuin julkaisee. Itse joudun kyllä häpeäkseni tunnustamaan, että olen julkaissut sellaisiakin kirjoja, joiden takia en ole kovin paljon kärsinyt (laittaisinko tähän nyt hymiön perään, ettei joku lue liian vakavasti & kirjaimellisesti, enpä laita…)
Camus kehittelee Sisyfoksen myytissä ajatusta, että Sisyfos on kivensä kanssa onnellinen. Se oli Camus’n hellimä suhtautumistapa elämän absurdiuteen, eli olotilaan, jossa meiltä on riistetty muistot menneestä kodista ja evätty toivo luvatusta maasta. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Camus halusi nähdä Sisyfoksen onnellisena. Itse pidän Sisyfosta pikemminkin urheana, ja se riittää minulle. Sitä paitsi olihan Camus itsekin romaaniensa — henkilökohtaisten Sisyfoksen kiviensä — parissa ahertaessaan pikemminkin urhea kuin onnellinen. Eikö hän halunnut hyväksyä sitä, että elämässä ei ole onnellisuutta vaan pelkästään onnellisuuden hetkiä, jotka tulevat ja menevät?
Kapinoivassa ihmisessä Camus käsitteli muiden inhimillisten pyrintöjen lisäksi myös romaanitaidetta kapinan, tuon urhean Sisyfoksen työn, näkökulmasta. Esimerkikseen hän nosti Marcel Proustin, mikä oli loistavalla tavalla epäajanmukainen veto 1950-luvun poliittisten taistojen keskellä. Massiivisella romaanisarjallaan Kadonnutta aikaa etsimässä Proust valloitti muistot ja menneisyyden itselleen takaisin unohdukselta, kuolemalta ja ajan kulumiselta. Tällaista on syvimmillään romaanin kapina, ja tällaiseen kapinaan sisältyy aina myös lohdutuksen tunne, kirjallisuuden peruskokemus.
Mikä Camus’n romaaneista oli hänen proustilainen projektinsa, henkilökohtaisen metafyysisen kapinan ilmaus? Luulenpa, että keskenjäänyt, postuumina julkaistu Ensimmäinen ihminen. Siinä Camus yritti valloittaa takaisin Välimeren tuolle puolen (konkreettisesti ja metaforisesti) jääneet muistonsa ja menneisyytensä. Algerian meri, taivas ja aurinko ovat toistuvia elementtejä kaikissa Camus’n teksteissä, mutta tuskin missään niin pakahduttavina kuin Ensimmäisessä ihmisessä.
Paradoksaalisesti Ensimmäinen ihminen olisi kai ollut myös Camus’n romaaneista romaanimaisin. Hänhän tavoitteli siinä aiempia teoksia selvemmin romaanimaisia efektejä: runsautta ja resonanssia. Tästä kertovat sivujen reunaan tehdyt huomautukset (jotka siis julkaistiin keskeneräisessä postuumissa laitoksessa): ”luettele puiden nimet”, ”kirjassa täytyy olla paljon esineitä”…
P.S.
Yllä olevat jutut ovat hajanaisia ajatuksia esitelmästä, jonka hiljattain pidin Camus’sta hänen kuolemansa 50-vuotisseminaarissa.

Kommentit (13)

  1. heikki rönkkö

    Poltin kauan sitten osan siivistäni päästyäni liian korkealle. Alastultuani luin läpi suurin piirtein kaiken Camus- aiheisen Tikkurilan kirjaston monipuolisista hyllyistä.

    Simone de Beauvoir piti kovasti hänen ajatuksestaan ”Viehätysvoima on sitä että osaa kuulla myönteisen vastauksen vaikka ei ole esittänyt selvää kysymystäkään”, mutta sehän on Suomessa yllättävän vaarallista! Että ”charmia” ei voisikaan johtaa tai tankata äidinkielestä; ei edes jossakin menneessä ajassa, täysin erilaisissa oloissa laaditun perustuslain nojalla.

    Ilman teorioitakin minulla kirjallisuudenharrastajana olisi nyt oiva tilaisuus osoittaa ymmärtäneeni suomalaisen saavan kirkkaimman mahdollisen kruunun päähänsä, jotkut sanovat sitä myös pyhyyden tunteeksi, jos omaksuisi Juhani Aholta tavakseen järjestää vähemmistökielisille asianmukaisia palveluja vaikkapa olisivat sisaruksia.

    Sellaista se olisi, suurmieselämä

  2. Idiootti

    ”Sen kuitenkin vielä voisin sanoa, että teemakeskeisellä lukutavalla melkein mikä tahansa romaani saadaan näyttämään täynnä ajatuksia olevalta.”

    Osittain samaa mieltä; puhelinluetteloakin voi tulkita, jos kovasti yrittää. Mutta tarkoitin oikeastaan vähän eri asiaa – sitä, että romaaneissa esseistisiä ajatuskulkuja on tavallaan pakko lukea vasten juonta, henkilöitä ja miljöötä, jos haluaa lukea romaanin ehdoilla. Tokihan romaaneja voi ”vääntää” johonkin teoreettiseen kehykseen, jos tahtoo. Tällaisessa lukutavassa kuitenkin tyypillistä on se, että jotain olennaista ja tulkintaan sopimatonta on selitettävä epäolennaiseksi tai painettava villaisella kuten arabin tappaminen on painettava villaisella Sivullisessa, jos aikoo lukea sitä kertomuksena epäsovinnaista yksilöä tukahduttavasta suvaitsemattomasta yhteisöstä.

    Vaikka Girardia voi joidenkin teostensa osalta varsin helpostikin syyttää tällaisesta lukutavasta, tuossa mainitsemassani kirjassa hänen alkuperäinen intentionsa on mielenkiintoisella tavalla erilainen – Girard oikeastaan väittää, että suuret romaanit ”lukevat meitä” paremmin kuin me niitä. Esimerkiksi Freudin Karamazovin veljekset -luennasta hän argumentoi, että koska Dostojevski ”lukee” Freudia paremmin kuin Freud Dostojevskiä, Freud joutuu luennassaan pakenemaan romaanin varsinaisesta analyysista miltei välittömästi Dostojevskin biografian tarkasteluun. Romaanin henkilöiden välisten suhteiden lähiluenta uhkaa Girardin mukaan repiä Freudin oman teoreettisen mallin kappaleiksi eikä toisinpäin.

    Kirjoitan tästä varmaan blogiini pidemmän merkinnän, kunhan ehdin.

    Kiitos onnitteluista!

  3. Tommi Melender

    En tarkoittanutkaan tuolla erätarinan tulkinta -vitsilläni että sinä olisit edustanut tuollaista suuntaa. Yleisellä tasolla puhuin.

    Toisessa ääripäässä tämän esimerkin kanssa on sitten sellainen suuntaus, jossa romaanien luonne teoksena kielletään kokonaan ja niitä käsitellään pelkkinä teksteinä, joissa ei ole mitään valmiita tai lopullisia merkityksiä. Lukeminen on tällöin jonkinlaista merkitysten ja tulkintojen hajottamisen riemua.

    Oma Camus-esitelmäni, samoin kuin tuo blogimerkintäni lähti siis liikkeelle siitä, millainen oli Camus’n kirjallinen itseymmärrys ja väljästi ottaen hänen kirjallisuuskäsityksensä. Tekstien tulkintaan en edes yrittänyt mennä.

    ”Tällaisessa lukutavassa kuitenkin tyypillistä on se, että jotain olennaista ja tulkintaan sopimatonta on selitettävä epäolennaiseksi tai painettava villaisella kuten arabin tappaminen on painettava villaisella Sivullisessa, jos aikoo lukea sitä kertomuksena epäsovinnaista yksilöä tukahduttavasta suvaitsemattomasta yhteisöstä.”

    Minusta Sivullisen lukeminen tuolla tavoin ei tunnu laisinkaan kiinnostavalta, olen siinä asiassa samoilla linjoilla sinun (tai Girardin) kanssa. Eikä se kovin relevantti tapa ole myöskään, jos lukee Sivullista ja Sisyfoksen myyttiä rinnakkaisteoksina, jollaisiksi Camus ne tarkoitti. (Nyt ne, joiden mielestä kirjailijan intentioihin vetoaminen on alkeellista, vetävät varmasti herneet neniinsä).

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *