Antiaikalainen
Antiaikalainen

Eräs kirjallisen kulttuurimme vinoutuma

”Haavikon lukijan ei kannata etsiä siloteltua tyyliä, eläviä henkilöhahmoja, normaalia todenmukaisuutta. Koska teoksen ulkopuolisia sääntöjä ei ole, ne on etsittävä tekstistä. Niiden mukaan edetään merkityksiin.”
Näin kirjoittaa Pekka Tarkka HS:ssa arviossaan Aarne Kinnusen teoksesta Kaksi metriä syvistä kysymyksistä, joka pureutuu Paavo Haavikon proosatuotantoon.
Tarkan sanat viittaavat — ainakin haluan niin asian tulkita — erääseen suomalaisen kirjallisen kulttuurin rasittavimpaan piirteeseen: realistisen lukutavan hallitsevuuteen. Moukkamaisimmillaan realistinen lukutapa sortuu täysin kirjaimelliseksi, ja jokainen lause otetaan sellaisenaan, nimellisarvostaan.
Realistisen lukutavan hallitsevuuden vuoksi Suomessa ei ole koskaan ymmärretty esimerkiksi kirjallista satiiria. Jos ette usko, kokeilkaa satiirisen romaanin kirjoittamista. Saatte huomata, että valtaosa kritiikeistä ja kommenteista rypee sellaisten kysymysten äärellä kuin antaako romaani liian synkän ja armottoman kuvan todellisuudesta, ovatko sen henkilöhahmot kärjistettyjä tai ilmentävätkö ne peräti ”ahdasta käsitystä sukupuolirooleista”. Vakituisessa kriitikkokunnassammekin on sellaisia, jotka eivät tunnista satiirista romaania saadessaan sellaisen eteensä. Puhumattakaan diggailupohjalta satunnaisesti kirjallisuusarvosteluja lehtiin rustaavista rivitoimittajista.
Häävisti ei myöskään käy, jos satiirin sijasta päätätte kirjoittaa totutuista kaavoista poikkeavan historiaan sijoittuvan romaanin. Suomalaiset rakastavat sellaisia historiallisia romaaneja kuin Kjell Westön Missä kuljimme kerran — joka toki omassa lajissaan on ihan mukiinmenevä — koska sellaiset tekevät detaljitason pikkutarkkuudessaan historiallisista tapahtumista ”eläviä” ja ”todentuntuisia”, mutta auta armias jos heidän eteensä lyödään teos, jossa painopiste on historiallisen todellisuuden sijasta henkilöiden tajunnan ja olemisen kuvauksessa eivätkä kaikki detaljit täsmää virallisen historiankirjoituksen kanssa. Sellaisen romaanin tekijä saa osakseen ymmärtämättömien haukut ja paheksunnan. En ihmettele, että Suomesta puuttuvat David Mitchellin Pilvikartaston kaltaiset historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta sekoittavat romaanit, jotka ovat proosakirjallisuutta eivätkä proosakuvitusta.
Ensimmäinen sääntö romaaneja lukiessa pitäisi olla kirjaimellisuudesta luopuminen. Romaani on aina ja väistämättä luonteeltaan ironinen — silloinkin kun sen maailma on päällisin puolin realistinen — eli se ei koskaan sano totuuttaan suoraan julki, vaan kätkee ja piilottaa sen minkä haluaa paljastaa. Jos romaani ei ole muuta kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, se ei ole romaani ensinkään. Toki Suomessakin julkaistaan romaaneiksi väitettyinä paljon sellaisia teoksia, jotka muistuttavat enemmän selkokieliuutista tai naistenlehtikolumnia kuin sanataideteosta.
Olisivatko asiat paremmin, jos meillä olisi enemmän Paavo Haavikon kaltaisia prosaisteja? Siis sellaisia, jotka pakottavat lukijat luopumaan realistisen lukutavan asettamista odotuksista ja vaatimuksista. En jaksa olla kovin optimistinen. Varmaan useimmat lukijat jättävät sellaiset kirjat kesken ja siirtyvät suosiolla lukemaan jotain ”koskettavaa” ja ”aitoa” ihmissuhdehöttöä tai dekkarihapatusta. Niitähän riittää.

Kommentit (20)

  1. Anonymous

    Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

  2. Tommi Melender

    Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

  3. Tommi Melender

    Tiedoksi:

    poistin tuosta edeltä anonyymin lähettämän kommentin ja oman vastakommenttini siihen.

    En halua antaa blogini kommenttiosastoa huutelupaikaksi sellaisille nimimerkeille tai anonyymeille, joiden ainoa kontribuutio keskusteluun on rienata jonkun kotimaisen tai ulkomaisen kirjailijan proosatuotantoa.

    Netti on väärällään foorumeita, jossa tämän kaltainan ilmaisunvapaus on mahdollista ja peräti sallittua. Tässä blogissa kuitenkin noudatetaan editoriaalista kontrollia.

  4. Ripsa

    Joo, ei suomalainen kirja ole parhaimmillaan just se miten sen voi lukea ääneensä, foneettisesti tai idealtaankaan. Siis lause ja kappale toisensa perään kunnes lukija nukahtaa.

    Kyllä niitä rupeaa näkymään proosassakin, runoudessahan meillä on jo vaikka mitä.

    Ongelma on käsittääkseni toisaalla, eli kustannuspolitiikassa.

    Toisaalta se on sitten kyllä varmaan facebookissakin, jota en kyllä tunne.

  5. juhan holm

    KILPI JA METAFYSIIKKA

    Toisinaan uskoo olevansa vapaa realistisen lukutavan pakosta. Varsinkin Joycea, Beckettiä ja vaikkapa Claude Simonia lukiessa. Mutta sitten huomaa harrastavansa sitä näidenkin tekijöien kohdalla metafyysikan kiertoteitse. Janoavansa eräänlaista vähäteltyä ylevyyttä merkkien kohteeksi.

    Tässä kohtaa Volter Kilven Alastalon salissa on paikallaan. Hyvää metafysiikan vastalääkettä. Kilpi ei erehdy metafysiikkaan, ei anna sille edes pikkusormeaan. Metafysiikkaan sotkeutuakseen hän oli aivan liian kiinnostunut kielestä ja kirjoittamisen nautinnosta, mielihyvästä. Ja mikä kaikkein tärkeintä: itsestään.

    Joyce oli Kilven innoittaja, mutta päin vastoin kuin Joyce (tai edellä mainitut Beckett ja Simon) Kilpi ei Alastalon salissa pyri toiston, näennäisen tapahtumattomuuden ja kuvailun tyylillään todistamaan olemassaolon suurinta paradoksia: sen yhtäaikaista konkreettisuutta ja tavoittamattomuutta (mikä tuo metafysiikan taas takaovesta sisään).

    Kilven voin kokea jopa narsistiseksi, mutta se juuri lineekin hänen pelastuksensa. Taluttaessaan henkilöhahmoja saliinsa ja venyttäessään ideoitaan äärimmäisyytteen – mielestäni siinä onnistuen – hän tuntuu tekevän sen harrastaakseen kirjoittamisen poseerausta. Kilpi ei Salissa tee sitä kuitenkaan metafysiikkan asiallisuuteen kätkeytyen. Kilvelle mielihyvä ja kirjoittamisen ylpeys, kopeuskin, tuntuu menevän kaiken muun edelle. Salissa Kilpi ei yritä viisastaa ihmistä vakavuudella, muka paremmin ymmärtämällään. Hän todistaa tekstillä, jonka takana ei tarvitse olla mitään.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *