Antiaikalainen
Antiaikalainen

Erinomaisuuden hyvyys & huonous

Ian McEwan on erinomainen kirjailija. Se on kiistämätön fakta. Huono puoli siinä on, että hänen erinomaisuutensa perustuu silkkaan taitoon ja osaamiseen. Hänen proosansa on pikemminkin tehokasta ja tarkoituksenmukaista kuin esteettisesti vakuuttavaa. Ekspertiisiä, ei tyylitajua.
Hallitut rakenteet ja hiotut kompositiot — siinä McEwanin kirjojen leimalliset piirteet. Insinöörihyveitä siis. Niihin hän kietoo suuria, joskus jopa maailmoja syleileviä teemoja, kuten ilmastonmuutoksen uusimassa teoksessaan Solar.
McEwanin epäonnistumiset, kuten Lauantai ovat erinomaisen kirjailijan epäonnistumisia, laskelmavirheitä. Niissä ei ole mitään vinksahtavalla tavalla kiehtovaa tai kuohuttavaa. Noloimmat kohdat tuntuvat ainoastaan noloilta.
Tapanani on lukea McEwanin teokset aina niiden ilmestyessä ja olen pitänyt useista, esimerkiksi Sovituksesta, mutta McEwan ei kuulu niihin kirjailijoihin, jotka lasken itselleni tärkeiksi. En esimerkiksi koskaan ota hänen kirjojaan hyllystä avatakseni niitä satunnaisesta kohdasta ja lukeakseni pienen pätkän silkan mielihyvän toivossa. Teoskeskeisen McEwanin proosa ei vaikuta pieninä annoksina, yksittäisinä lauseina tai havaintoina. Se on puute kaltaiseni fetisistisen lukijan näkökulmasta.
Näiden varauksellisten huomioiden jälkeen on pakko tunnustaa, että nautin Solarista enemmän kuin yhdestäkään toisesta romaanista pitkään aikaan. Solar on McEwania erinomaisimmillaan ja siinä hänen vahvuutensa toimivat maksimaalisella teholla. Oireellista tosin on, että päästyäni loppuun lumous haalistui ja mieleen nousi kysymys: oliko tämä vain poikkeuksellisen vahva lukuromaani? (Joku voi tietysti hyvällä syyllä kysyä: mitä sitten vaikka olisikin ollut?)
Solarissa on monia McEwanin aiemmista teoksista tuttuja piirteitä, kuten se että keskushahmo (tässä tapauksessa fysiikan nobelisti Michael Beard) on järkiolento, jonka rationaalinen maailmankuva joutuu koetukselle erinäisten sattumusten ja kohtaamisten vuoksi. Ilahduttavaa on se, että Solarissa McEwanin ote on rennompi ja satiirisempi kuin koskaan ennen. Hän ei paasaa tai tärkeile ilmastonmuutosteemallaan vaan kehittelee sen ympärille inhimillisen komedian, farssin tai tragedian — miten kukin asian haluaa nähdä.
Beardin hahmo on vaikuttava. Tämä huipputiedemies on pesunkestävä roikale, joka sumuttaa, pettää, lavastaa, valehtelee ja varastaa. McEwan ei siis usuta lukijoita samastumaan vaan ”katsomaan ihmistä”. Tällaistenko tyyppien pitäisi pelastaa maailma ekokatastrofilta? Ja mitä se kertoo meistä kaikista, lajistamme?

Kommentit (16)

  1. Rauhala

    Löysin tänään (28.4.) tämän blogin ja selaan sitä nyt taaksepäin. Kiva löytö tämä blogi. Tässä tekstissä ilahdutti suoraviivainen kommentti McEwanin Lauantain huonoudesta. Tuntu kivalta lukea tuo, nimittäin minustakin se oli huono, mutta ajattelin olevani vaan liian tyhmä tajutakseni sitä. Mukavaa, että se oli jostakin muusta vaan yksinkertaisesti huono! Eikä esimerkiksi haastava.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *