Antiaikalainen
Antiaikalainen

F-kisan jälkihöyryjä

Vuosi on vaihtunut ja F-palkinto jaettu, mutta väittely kirjallisuuden kilpailuttamisesta jatkuu, nyt ja iankaikkisesti. Ylen kanavilla aiheesta ovat olleet napit vastakkain Hannu Raittila ja Mervi Kantokorpi, täällä .
En lähtökohtaisesti vastusta kirjallisuuden kilpailuttamista enkä etenkään arvottamista. Erilaiset hierarkiat ja kaanonit kuuluvat kirjallisuuteen; jotkut ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset, jotkut muistetaan ja toiset unohdetaan.
Peli on raakaa, mutta reilua, ainakin niin kauan kuin kilpailuttamista ja arvottamista ohjaavat kirjalliset kriteerit. Kuka tahansa voi sanoa pitääkö henkilökohtaisesti jostakin kirjasta, mutta kuka tahansa ei voi kirjoittaa kirjallisuuskritiikkiä tai istua palkintoraadissa. Hierarkiat ja kaanonit vallitkoon myös aidan toisella puolella, kirjallisuuden arvonmäärittäjien keskuudessa.
Siksi olennainen kysymys F-palkinnosta (ja muistakin kirjallisuuspalkinnoista) puhuttaessa on se, ketkä valitsevat eikä pelkästään se, ketkä tulevat valituksi.
Vanhat ehdokaslistat osoittavat, että F-palkintoehdokkaiksi on seuloutunut vuosien varrella melkoisen yhdentekeviä teoksia ja vastaavasti ansiokkaita teoksia on jäänyt ulkopuolelle. Esimerkkeinä raatien syyttä suotta sivuuttamista kirjoista voisin mainita vaikkapa Juha Seppälän ja Arto Salmisen parhaat 2000-luvun romaanit.
Vastaavasti kun katsotaan F-palkintoraatien kokoonpanoja, on nähtävissä että kirjallisuuden ammattiväki on ollut aliedustettuna ja ”innokkaat lautamiehet” yliedustettuna.
Ei ole ”demokratiaa” ja ”tasa-arvoisuutta” korostavan ja ”ylhäältä saneltuja mielipiteitä” vastustavan ajan hengen mukaista vaatia raatilaisiksi pelkkiä kirjallisuusinsituution tunnustamia ”sisäpiiriläisiä”. Sellainen haiskahtaa elitismiltä, joka on lähestulkoon synneistä suurin. Se joka keksii vaatia F-palkinnosta avointa yleisöäänestystä, saa varmasti paljon kavereita: kyllä kansa tietää!
Siitäkin huolimatta: lisää ammattilaisia palkintoraateihin!
P.S.
Eräs käsittämättömyys F-palkinnon ehdokasasettelussa on tämä toistuva kaava: kiintiöpaikka yhdelle esikoisromaanille ja yhdelle suomenruotsalaiselle romaanille.

Kommentit (12)

  1. Tuima

    Kirjallisuuskritiikki on keskeinen keino saada uusia kirjoja ja kirjailijoita tunnetuksi lukijoiden parissa. Toinen keino ovat television kirjallisuusohjelmat (joita ei tällä hetkellä taida kyllä olla ainuttakaan). Kuka ei tätä usko, viettäköön viikon kirjaston tiskillä etsimässä teoksia lehtiarvostelut ja -mainokset kädessä kirjastoon tulleille asiakkaille.

    Esimerkiksi Hesarin kulttuurisivuja lukiessa ihmettelen usein kahta asiaa. Miksi siellä esiintyvät aina samat kirjailijat eri yhteyksissä ja miksi joihinkin arvioihin liitetään kirjailijan valokuva, joka kattaa neljäsosan Hesarin sivusta. Miksei pienempi kuva ja lyhyt arvio jonkun muun kirjailijan teoksesta? Vastaukseksi ei kelpaa lehden ulkoasu ja kuvituksen tärkeys.

    Ymmärrän kyllä, että kulttuuritoimituksissa joudutaan tekemään valintoja rajallisen sivumäärän vuoksi, mutta miksi päädytään aina samoihin kirjailijoihin? Sekin on kulttuuripolitiikan tekemistä, kun suurimasta osasta tekijöitä vaietaan ja esiin nostetaan muutamia (mikä kertonee jotain toimittajien omista mieltymyksistä?).

  2. EK

    Sosiologian tentissä oli kysymys ”Onko Finlandia-palkinto rangaistus”?…

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *