Antiaikalainen
Antiaikalainen

Haavikkolainen ahdistus

Jarmo Papinniemi kirjoittaa kirjasta, joka on minulle eräs merkityksellisimpiä kotimaisia teoksia (osittain kirjallisista, osittain henkilökohtaisista syistä). Luin Paavo Haavikon Yritys omaksikuvaksi niihin aikoihin kun se ilmestyi eli vuonna 1987. Opiskelin silloin ensimmäistä vuotta kirjallisuutta yliopistossa, ja vasta myöhemmin olen tajunnut, kuinka terveellistä oli silloin lukea Haavikon illuusiottomia kiteytyksiä.
”En rupea runoilijaksi. En anna periksi, siinä.” Jotenkin tähän tapaan Haavikko väittää ajattelleensa. Huomiot menevät tietysti suurelta osin kirjallisen Paavo Haavikon, itse luodun romaanihenkilön piikkiin, mutta silti: kuinka hyödyllisiä neuvoja kirjailijaksi aikoville nuorille miehille ja naisille.
”Elää, kirjoittaa, ansaita rahaa, ja hoitaa asioita”, Haavikko toteaa. Kuuntelevatko kirjailijanalut tällaisia sanoja? Eivät kuuntele, omaksi vahingokseen.
Papinniemi kertoo merkinnässään, että häntä häiritsee Haavikon tapa koko ajan kiistää ”arvo kaikelta, etenkin kirjallisuudelta ja lukemiselta.” Toki Haavikko näin tekee, mutta tämä kiistäminen on eräs hänen tuotantonsa pohjavirtoja, pitkä ja rönsyilevä rooliruno, joka läpäisee miltei kaikki hänen tekstinsä.
Omalla tavallaan Haavikon tekstit ovat modernin kirjailijan ahdistuksen monumentteja. Niitä sävyttää toisaalta tietoisuus kirjallisuuden vähäpätöisyydestä ja toisaalta kyvyttömyys vapautua kirjallisuudesta, päästä siitä eroon, elää oikeaa elämää vailla kirjailijuuden, tradition kantajan, taakkaa ja vastuuta.
Konkreettisimmin tämä ristiriitaisuus ilmenee siinä, että vähätellessään kirjallisuuden merkitystä Haavikko samalla kirjoittaa mitä täysipainoisinta kirjallisuutta.
Mielestäni haavikkomainen kirjallisuusahdistus on rehellistä, hyvää. Ennemmin sitä kuin ponnettoman jankkaavia väitteitä kirjallisuuden välttämättömyydestä yleissivistyksellemme ja ihmisenä olemisellemme.

Kommentit (6)

  1. Tommi Melender

    ”Ahdistuksesta olen hivenen eri mieltä ja korostaisin poljentoa.”

    Kaikin mokomin.

    Kyseinen kirja tai mikään muukaan Haavikon kirja ei missään nimessä tyhjene noihin lyhykäisiin huomioihin, joita merkinässäni esitin. Enkä minäkään ole Haavikosta ja tästä nimenomaisesta ahdistuksen aspektista kaiken aikaa samaa mieltä, itseni kanssa siis.

    Voisin kirjoittaa tästä pitempään, jos voisin nyt paremmin, satun olemaan vatsataudissa.

    Muistat hyvin asioista Yrityksestä. Se todellakin alkaa tuohon tapaan kuin sanot: ”Tämä omakuvan luonnos alkaa kolmella lauseella. Yksi: muisti on aisti jonka kohteena on omistaminen. Kaksi: alusta alkaen maailma teki minuun suuren vaikutuksen. Kolme: minä istun käsikärryissä liiterinj avattujen ovien edessä…(tarina lähtee liikkeelle ensimmäisestä lauseestaan…)

    Juu, toinen ihminen on yhtä paljon tai enemmän kertomus tai kuvitelma kuin toinen ihminen.

    Ja juu, Haavikko on vähemmän romaanihenkilö kuin historian suurmiehet heistä kirjoitetuissa elämäkerroissa ja historiallisissa teoksissa.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *