Antiaikalainen
Antiaikalainen

Haluan olla onnellinen ja sanon sen kaikille

onnellisuudesta melender

Olen kuluneen syksyn aikana viimeistellyt seuraavaa kirjaani. Se on esseekokoelma nimeltä Onnellisuudesta ja sen kansi näkyy tuossa vieressä. Ilmestymisajankohta on helmikuu 2016.

Kyseessä ei ole elämäntaitokirja eikä edes vastaveto sellaisille. En aio siirtyä valmennus- tai konsulttibisnekseen ja voin vakuuttaa, ettei kirjani lukeminen auta ketään saamaan lisää rahaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Lähestyn onnellisuuden teemoja kaunokirjallisin keinoin, tyylilajini on persoonallinen essee ja noudatan sen kirjallisuushistoriallisen uranuurtajan Montaignen periaatetta: ”Puhun kaikesta keskustellen, en mistään neuvoen.”

Mauno Koivisto sanoi, että armeijassa pitää olla myös sellaisia, jotka eivät pidä sotimisesta. Tuo lausahdus innoitti minua kirjoittamaan onnellisuudesta. On suotavaa, että aihepiiristä lausuvat ajatuksiaan muutkin kuin pulla suussa puhuvat positiivisuuden lähettiläät.

Omat tuntemukseni elämäntaitokirjojen äärellä ovat vaihdelleet vierauden ja vastenmielisyyden välillä.

Onnellisuusoppaiden itsetuntoa kohottavaa buusterismia minun on vaikea sietää jo pelkästään sen vuoksi, että niiden vuoroin mestaroiva ja vuoroin lässyttävä äänensävy aiheuttaa minussa esteettistä tuskaa. Onnellisuusoppaat edustavat eräänlaista spirituaalista esperantoa, jossa yksinkertaistetut toimintaohjeet kehystetään lukijaa alentavalla tsemppihömpällä sekä Dalai Laman, Desmond Tutun ja Bonon kaltaisten hahmojen sekunda-aforismeilla.

Painavampi vastalauseeni liittyy kuitenkin siihen, että elämäntaitokirjojen ympärille kasvanut miljardien kassavirtoja tahkoava onnellisuusteollisuus pitää yllä postiivisuuden kulttia, eräänlaista uushengellisyyden alalajia, joka kietoo toisiinsa sisäisen onnen ja ulkoisen menestyksen. Se kiteytyy Albert Schweitzerin mietelmässä: ”Menestys ei tuo onnellisuutta, mutta onnellisuus tuo menestystä”.

En muista lukeneeni inhimillistä kukoistusta käsittelevää juttua, jossa ei olisi ollut hallitsevana elämässään pärjäävän ihmisen näkökulma. Tuollainen näkökulma vetoaa paitsi menestyjiin itseensä myös niihin, jotka haaveilevat liittyvänsä menestyjien joukkoon. Elämäntaitogurut puhuvat velvollisuudentuntoisesti kokonaisvaltaisesta ihmisyydestä, mutta korostavat heti perään onnen ja menestyksen välistä yhteyttä, muodostaahan se narratiivin ytimen, jota ilman onnellisuusteollisuus menettäisi liikeideansa.

Onnen ja menestyksen yhteyttä korostava narratiivi on ohut, yksinkertaistava ja historiallisesti rajoittunut katsantokanta. Onnellisuuden käsitehistoriasta ei piirry suurta yhtenäistä linjaa vaan se polveilee moniin suuntiin, luettelihan kirkkoisä Augustinuskin liki kolmesataa onnellisuuden alalajia.

Kirjallisuudentutkija Lauren Berlant puhuu julmasta optimismista. Hänen mukaansa länsimaiset ihmiset takertuvat sellaiseen hyvän elämän malliin, johon läheskään kaikilla ei ole realistisia edellytyksiä. Sodanjälkeiset nopean talouskasvun vuosikymmenet synnyttivät sosiaalidemokraattisen ihannekuvan turvatuista työsuhteista, nousevasta elintasosta ja lisääntyvästä vapaa-ajasta. Tuo ihannekuva murenee kovaa vauhtia, kun läntisiä yhteiskuntia riivaavat joukkotyöttömyys, tuloerojen kärjistyminen ja hyvinvointivaltion rahoitusongelmat.

Mikä neuvoksi, kun keskiluokkainen hyvän elämän malli karkaa käsistä? Pitääkö vain purra hammasta ja yrittää ajatella entistäkin myönteisemmin?

Onnellisuuden ja menestyksen maailmankuvallisesti yhteen nivova positiivisuuden kultti ei takaa inhimillistä kukoistusta. Pahimmillaan se nousee inhimillisen kukoistuksen esteeksi ruokkiessaan toteutumatta jääviä ja itsesyytöksiä aiheuttavia menestyshaaveita. Nykykirjallisuuden etevimpiin mustan huumorin taitajiin kuuluva George Saunders kuvaa novelleissaan keskiluokkaisesta idyllistä suistuvia mieshahmoja, jotka ovat sisäistäneet positiivisen ajattelun mukaisen pärjäämisen eetoksen, mutta joiden vaatimattomassa elinpiirissä se muuttuu Berlantin tarkoittamaksi julmaksi optimismiksi. He yrittävät sinnikkäästi hymyillä ja pitää päänsä pystyssä, vaikka heidän elämismaailmassaan amerikkalainen unelma nyrjähtää painajaiseksi.

Eräs Saundersin mieshahmoista tuumii: ”Olen varma että jonain päivänä unelmat toteutuvat. Mutta milloin? Miksei nyt? Miksei?” Saundersin novelleja lukiessa tulee mieleen, kuinka perverssi suhde positiivisuuden kultilla on onnellisuuteen. Se pitää patologisina sellaisia asioita, jotka ennen hyväksyttiin elämän traagiseen perusluonteeseen kuuluviksi: pettymystä, tuskaa, kipua, kärsimystä. Normaaliksi olotilaksi se olettaa ilon, onnen ja menestyksen huuman, jotka perinteisesti ovat edustaneet elämän harvinaisia ja juuri harvinaisuutensa vuoksi arvokkaita tähtihetkiä.

Onneton ihminen ei ole vain onneton vaan ennen kaikkea epäonnistunut tulemaan onnelliseksi.

En väitä, että positiivinen ajattelu on täyttä potaskaa. Omien kokemusteni perusteella uskon sen perusmekanismin toimivuuteen. Lapsena sormeeni tullut haava parani nopeasti, kun unohdin kivun ja jatkoin leikkejä, aikuisiällä olen monet kerrat toipunut takaiskuista ja pettymyksistä suuntaamalla huomioni elämäni valoisiin puoliin.

En myöskään torju onnellisuutta, en ajattele, kuten Gustave Flaubert, joka sanoi: ”Kolme onnen edellytystä ovat typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys, mutta ilman typeryyttä ei kahdesta muustakaan ole iloa”. Haluan olla onnellinen, kukapa ei haluaisi. Tarvitsen kuitenkin itseymmärrykseni pohjaksi erilaisen sanaston kuin sellaisen, jota onnellisuusteollisuus minulle tarjoaa maksua vastaan.

Tutkailen kirjassani sitä miten käsitykseni onnellisuudesta ja hyvästä elämästä ovat muovautuneet ja miten niiden muovautumiseen on vaikuttanut maailma, jossa elämme. Esseet jakautuvat kolmeen osastoon, joiden otsikot ovat ”talous”, ”kulttuuri” ja ”urheilu” eli käsittelyyn tulevat sosiaalinen todellisuutemme sekä hengen ja ruumiin kulttuurit.

Pohdiskelen eletyn elämän lisäksi myös luettua elämää. En osaa enkä edes halua erottaa niitä toisistaan, vaan ammennan kirjan teksteihin runsaasti aiheita ja ajatuksia kaunokirjallisuudesta. Lukeminen on kokemista siinä missä hölkkälenkki tai kuntosalitreeni.

Kommentit (8)

  1. juha saari

    Voisiko ajatella että onnellisuuden hetki (hetkiähän ne ovat mutta ne riittävät todistamaan jotain kokonaisuudesta) on jonkinlaista vapautumista itsestä johonkin toiseen, inspiroitumista toiseen tai toisesta. Onni ja myös ilo ovat vapautta jonka koen kun sattumasta inspiroituneessa kohtaamisessa tulee merkityksellistä. Kyseessä voi olla satunnainen inspiroiva keskustelu tai taideteos tai essee, rakastuminen tai jotain… se että jotkin asiat lankeavat yhteen niin että ”paluuta ei ole”; luhistuvat olemiseeni. Onni on eräänlainen satunnaisuuteeni luhistuva musta aukko, johon subjektiivisen satunnaisuus ja jonkin välttämättömän ero katoaa.

    Joissain tapauksissa tämä kokemus on ikään kuin koteloitunut joihinkin asioihin, joita sitten haluaa pitää mukanaan. Minä kannan laukussani esimerkiksi Wittgensteinin pientä kirjaa Varmuudesta, joka oli joskus kauan sitten valtava valaistumisen kokemus. Haluan vain niin halutessani lukea sitä sielt täältä. Äidin lähtö Tiessä on myös jotain niin kirkasta ja valtavaa, että sen voi ilmaista vain lukemalla ne kolme sivua uudestaan. Ja Bukowskin Naisia on eräänlainen maallinen hartauskirja minulle tässä kieltäymyksellä ja/tai osaamisella onnea tavoittelevassa ajassa. Se on eräänlainen niitzeläinen vastaveto(ni) elämänkieltäymyksen aatteille vaikkapa tyyliin buddhismi. Joitakin elokuvia tulee ajateltua paljon. Psykon kirkkaimpia hetkiä esimerkiksi.

    Tätä voi olla onnellisuus – jos pysyn julkisella tasolla. Rakkauden ja heidät joiden kanssa sen jaan, jätän itselleni.

    (Kiitos Tommi. Inspiroiduin eli onnellistuin aiheestasi taas niin paljon, että tätä pitää jatkaa toisaalla.)

  2. lmj

    Kansi muistuttaa Thomas Mannin Tohtori Faustuksen kantta (1947; Weilin+Göös, 1979), sattumaa?

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *