Huimaa proosaa syksyllä suomeksi

Palkkatyön kiistattomiin etuihin kuuluu kesäloma. Se alkoi kohdallani toissapäivänä.

Merkittävä osa kuudesta lomaviikostani kuluu yksityisten päähänpinttymieni eli kaunokirjallisten töiden parissa. Siitä on luovuuden palo ja innovatiivisuuden roihu kaukana, ainoana henkisenä johtotähtenäni pidän alkukantaisen karkeaa raatamisen eetosta.

Ensi syksyn julkaisuohjelmaan eivät tekeillä olevat tekstini ehdi, vaan ovat vasta ensi vuoden juttuja. Tuleva kirjasyksy on minulle ensimmäinen sitten vuoden 2008, kun en julkaise mitään. Tuntuu kivalta olla sivussa hulinasta, vaihteeksi.

Useimmat kustantamot ovat jo esitelleet ensi syksyn ohjelmansa, ja varsinkin käännöskirjallisuuden ystäville on luvassa herkkupaloja. Siltalalta tulee uusi suomennos Louis-Ferdinand Célinen klassikosta Niin kauas kuin yötä riittää sekä kokoelma David Foster Wallacen esseitä otsikolla Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Olen riemuissani siitä, että DFW:tä saadaan vihdoinkin suomenkielisen yleisön ulottuville. Suomennos sisältää tekstejä DFW:n esseekokoelmista A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again ja Consider the Lobster.

Minulla on parhaillaan työn alla kaksikin tekstiä DFW:stä — pitkä omakohtainen essee suhteestani hänen tuotantoonsa ja tiiviimpi esittelynomainen juttu hänen merkityksestään nykykirjallisuudelle. Osa kesälomastani kuluu siis DFW:n parissa, joten ei hänestä nyt sen enempää.

Ensi syksyn käännösromaaneista haluan nostaa tässä yhteydessä framille Cormac McCarthyn Blood Meridianin, jonka julkaisee WSOY suomeksi nimellä Veren ääriin. Suomalainen lukijakunta tuntee McCarthyn toki jo entuudestaan, siitä ovat pitäneet huolen Menetetty maa ja Tie. Niin hyviä kuin nämä uudemmat romaanit ovatkin, eivät ne yllä alun perin vuonna 1985 ilmestyneen Blood Meridianin tasolle. Jos pääsisin muutamaksi vuodeksi autiolle saarelle ja saisin ottaa seurakseni kottikärryllisen kirjoja, valitsisin empimättä mukaan Blood Meridianin. Luin sen ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Sisiliassa enkä meinannut muistaa lomailla ollenkaan, koska niin tiiviisti McCarthyn vanhahtavaa jenkkienglantia noudatteleva proosa imaisi minut mukaansa.

Blood Meridian todellakin kulkee erilaisessa kielellisessä rekisterissä kuin Menetetty maa ja Tie. Suomentaja Kaijamari Sivill on varmaankin joutunut puurtamaan aika lailla saadakseen tekstin tulkittua suomeksi. Harold Bloom on verrannut Blood Meridiania Herman Melvillen Moby Dickiin paitsi kerronnallisten asetelmiensa myös arkaaista puheenpartta viljelevän proosatyylinsä johdosta: sen verevyys ja rehevyys ovat varsin kaukana suoraviivaisen tehokkaasta modernistisesta proosasta.

Paitsi että Blood Meridian on aivan omanlaisensa kielellinen olio, sen henkilögalleriaan sisältyy eräs vaikuttavimmista hahmoista, jonka olen kaunokirjallisuudessa tavannut, mies nimeltä Judge Holden. Hän kuuluu Meksikon ja Teksasin rajaseuduilla intiaaneja murhaavan ja skalpeeraavan Glantonin jengin johtajiin. Jos näkisin painajaisia romaanihenkilöistä, Judge olisi niiden itseoikeutettu pääpahis. McCarthy paisuttaa Judgen suorastaan myyttisiin mittoihin: hän on paatuneiden ammattitappajien keskuudessa paitsi viisain ja kaunopuheisin myös säälimättömin ja verenhimoisin, ylimaallisen demoninen. Hän myös jää Glantonin jengistä ainoana henkiin, ja on helppo uskoa Judgea, kun hän julistaa, ettei kuole koskaan.

“His feet are light and nimble. He never sleeps. He says that he will never die. He dances in light and in shadow and he is a great favorite. He never sleeps, the judge. He is dancing, dancing. He says that he will never die.”

Joitakin lukijoita Blood Meridianin väkivaltaisuus saattaa häiritä, sillä kirja on lähestulkoon yhtä tappo-orgiaa ensimmäisiltä viimeisille sivuille. Olisi kuitenkin väärin sanoa McCarthyn estetisoivan verenvuodatusta mestarillisella kielellään. Blood Meridian on hurmeinen shakespearelainen tragedia, joka johdattaa lukijan keskelle apokalypsia. Ne, jotka ovat lukeneet Tien, tietävät kuinka taitava McCarthy on kuvaamaan lopun näkyjä. Blood Meridianissa apokaplyptisen tyhjyyden tilalla on apokalyptinen julmuus. Toisaalta McCarthy tuskin tippaakaan paisuttelee verenvuodatuksen kuvauksiaan, sillä kirjassa kuvatut tapahtumat olivat arkipäivää Meksikon ja Teksasin rajaseudulla 1800-luvun puolivälissä.

Minkäänlaista spektaakkelimaisuutta ei Blood Meridianin väkivaltaisuudessa ole, kirjan hahmot eivät ole 1800-luvulle siirrettyjä toimintasankareita. Yhdellä tasolla verenvuodatukseen turtuu kirjan edetessä, kuten varmaan turtuu sodassakin siihen, että ympärillä kuolee joukottain ihmisiä. Toisella, syvemmällä tasolla McCarthyn kerronnasta välittyy väkivallan armottomuus ja lopullisuus. Kun teoksen toinen päähenkilö Kid kuolee, turtumus väistyy ja sisimpään hiipii menetyksen tunne. En usko, että tuo tunne kouraisisi niin syvältä, jos McCarthy olisi häivyttänyt väkivallan taustalle ja keskittynyt kuvaamaan  Glantonin jengin yksittäisten hahmojen sielunelämää sisäisen monologin keinoin. Ulkoisissa tapahtumissa kulkeva, psykologisoivia selityksiä tyrkyttämätön kerronta onnistuu vavahduttamaan enemmän.

Lopuksi vielä täky blogini lukijoille: lupaan ostaa kirjakaupasta ensi syksynä neljä kappaletta Veren ääriin -teosta, Blood Meridianinin suomenkielistä laitosta. Postitan ne blogini lukijalahjana neljälle ensimmäiselle, jotka lähettävät yhteystietonsa gmail.com -osoitteeseeni.

Tähdennettäköön, että tämä ei ole salakavala kustantajan markkinointikampanja, jollaista joku saattaisi epäillä, koska WSOY myös minun kustantajani. Ei ole kyse muusta kuin siitä, että tapanani on ollut ostella ikään kuin kustantajia tukeakseni omalla rahalla merkittäviä kotimaisia käännöskirjoja, vaikka olisinkin lukenut ne alkukielellä. Blood Meridian on niin tärkeä kirja, että haluan ostaa sen myös neljälle muulle.

TIEDOKSI: Neljä ensimmäistä ehtivät jo ilmoittaa itsestään, ja olen heille meilitse kuitannut.

Kommentit (5)
  1. hieno uutinen tuo Bloodin ilmestyminen suomeksi. Harkitsin juuri sen hankkimista englanniksi mutta kun en ole hirveästi lukenut englanniksi kirjallisuutta, luotan aina hyvän kääntäjän kieleen enemmän. Ehkä hankin alkukielellä sitten rinnalle… Tie oli ainakin käännetty kauniisti. Ja pidin kirjasta paljon. On muuten kolmaskin käännös olemassa: Matka toiseen maailmaan.

    Tiessä jäi erityisesti mieleen kohtaus jossa äiti päättää itsemurhastaan; jossa perhe menettää merkityksensä kun mielekäs maisema sen ympäriltä katoaa ja omasta lapsesta tulee olio muiden joukossa.

    Minulla oli Tietä lukiessa koko ajan mielessä Beckettin maisema mutta tässä se oli mielekäs ja ymmärrettävä, ei absurdi. Maisema on minusta ikään kuin semanttinen perusyksikkö ja se määrittää paljon sitä, miten ymmärräme henkilöitä romaanitaiteessa. (Yksi beckettiläinen henkilökin, vanha mies, siinä tuntui vilahtavan, ainakin minun mielestäni…)

    Jumalan merkitys on Tiessä myös kiinnostava. Jumalan ja uskon merkitys on ikään kuin pragmaattinen ennemminkin kuin metafyysinen. Jumala on selviytymisen väline jos siihen onnekseen sattuu uskomaan. Tie on uskonnollisen ja evolutiivisen ihmiseläimen matkaa tuhon maisemassa. (Kirjailijan omasta maailmankuvasta en tiedä mitään.)

    T. juha

  2. Tie ja Blood Meridian ovat kielellisesti hyvinkin erilaisia, ja vaikka Tie olikin käännetty kauniisti, en usko BM:n kääntyvän yhtään niin hienosti. Pelolla ja kauhulla siis odotellaan. Toivottavasti pessimisti ei tällä kertaa pety!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *