Antiaikalainen
Antiaikalainen

Huutia huonosti käyttäytyville miehille

Mielestäni Jari Tervon romaaneista paras on jamesellroymaisesti kulkeva Myyrä. Hiljattain ilmestynyt Layla ei ole aivan yhtä hyvä mutta kuuluu Tervon tuotannon helmiin.

En liene ainoa, joka Laylan luettuaan huudahtaa Tervosta: ”Tämähän on meidän miehiä!” Toisin sanoen Laylan voi nähdä purevana vastakirjoituksena tämän maailman läskipäämachoille, joita on syyttäminen monista saatanallisista asioista, kuten tyttökaupasta, kunniaväkivallasta ja johdannaismarkkinoista. (Johdannaismarkkinoita Layla ei kylläkään koskettele, toisin kuin kahta edellistä ilmiötä).

Onkohan kehu vai moite sanoa lukevansa romaania kuin katsoisi elokuvaa? En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että eri tahoilla esitetty kritiikki kerronnallisen proosan elokuvallistumisesta on usein aika heikosti argumentoitua. Ei nimittäin ole lainkaan selvää, missä määrin elokuvallisuusvaikutelma syntyy tekstistä itsestään ja missä määrin lukijan tavasta lukea tekstiä. Itse olen joutunut muutaman kerran väittelyyn, kun joku tuttavani on sanonut jostain romaanista, että hänen mielestään se oli kuin romaanimuotoon väsätty elokuvakäsikirjoitus, vaikka minun mielestäni se oli jotain aivan muuta.

Toisaalta huomaan itsekin silloin tällöin lukiessani visualisoivani romaaneja ikään kuin elokuvan kohtauksiksi. Eikä tätä tapahdu pelkästään nykyromaanien kohdalla, vaan esimerkiksi Guy de Maupassantin Bel-Ami soljui lävitseni värikylläisinä kuvina ja kohtauksina, kun sen ensi kertaa luin vuosia sitten (sen jälkeen on monen muun ”vanhan” romaanin kohdalla käynyt samoin). Nykypäivän lukijan mielikuvitus alkaa olla niin kuvallistettua, että se värittää myös hänen lukemistaan. Toisaalta sama pätee tietysti kirjailijoihin, joten ei ole ihme jos moni prosaisti rakentaa romaaninsa elokuvamaisista elementeistä.

Jari Tervo on tällainen elokuvallinen kirjailija. Laylan avausluku olisi helppo muuntaa avauskohtaukseksi johonkin leffaan. Sama pätee kirjan moniin myöhempiinkin lukuihin. Tästä tietysti nousee kysymys: toimisiko tämä paremmin valkokankaalla? Mielestäni ei. Vaikka Tervo on juoni- ja toimintalähtöinen kirjailija, joka tarvitsee shakespearelaiset draaman ainekset tekstinsä pontimeksi, ovat hänen romaaninsa samalla myös omalaatuisia kielellisiä olentoja. Romaanimuoto tuo Tervon tapauksessa peliin sellaisia arvokkaita ja merkityksellisiä nyansseja, joita olisi mahdoton saada esiin missään muussa formaatissa kuin pitkässä proosassa.

Eikä tämä koske Laylassa pelkästään ”taiteellista vaikutelmaa”, vaan myös temaattisia ulottuvuuksia, jotka Laylan kaltaisessa aikamme kipupisteitä sohivassa romaanissa ovat tärkeässä asemassa. Temaattinen ydin (tai osoittelevammin ilmaistuna sanoma) tiivistyy sivulla 343 kurdimiehen pohdinnoissa:

”Hän oli lukenut loputtoman aikansa kuluksi Finlandiyasta sen jälkeen, kun hän oli kuullut siskonsa kohtalosta siellä. Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyan miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi.”

Laylan luettuani jäin pohtimaan sitä, kuinka eri tavalla tällaisiin pohdintoihin suhtautuu sen mukaan, lukeeko ne 3 000 merkin kolumnista tai 360-sivuisesta romaanista. Jos Anu Silfverberg kirjoittaisi vastaavat ajatukset NYT-liitteen kolumniin saattaisin lukea ne läpi niihin sen kummemmin hätkähtämättä (”Juu juu, onhan maailma hirveä paikka, myös meillä Suomessa”). Mutta kun noita ajatuksia edeltää runsaat kolmesataa sivua karuihin ihmiskohtaloihin porautuvaa, niin sanotusti suoraan iholle menevää proosaa, niin kyseisten ajatusten teho ja havahduttamisvoima on paljon suurempi.

Tämän havahduttamisvoiman luominen lienee psykologisen henkilökuvauksen ja vetävän tarinan varaan rakentuvan romaanin tärkein tehtävä. Ja tässä tehtävässä Layla onnistuu esimerkillisesti. Se välittää lukijalle jotain sellaista, mitä on mahdollista välittää vain romaanimuodon avulla.

Kommentit (9)

  1. Tommi Melender

    Toimittaja kysyi, että haluanko oikaisun.

    Sanoin, ettei sitä tarvitse oikaista. Jos olisi laitettu minun sanomakseni, niin sitten olisi voinut olla oikaisun tarvetta. Mutta kun oli leipätekstissä niin ei…

    Toimittajan työtä pitkään tehneenä tämmöisiä virheitä ei osaa niin vakavina pitää.

    Ilmeiset virheet, jotka kaikki huomaavat, nehän ovat vaarattomia, yleensä. Paljon pahempia ovat sellaiset virheet, joita vain ani harva tekstistä bongaa.

  2. Sami Liuhto

    Muistaakseni Seppo Heikinheimo joskus sanoi, että (HS:ssä) virheen huomaa 50 000 lukijaa, mutta oikaisun 500 000. Lähde: Mätämunan muistelmat.

  3. Eljas Verve

    hmmmm… oliko kommenttini asiaton???

  4. Tommi Melender

    Eljas Verve:

    Ei ollut kyse sinun kommentistasi vaan kommenttilootaan tuli erinäisiä julkaisematta jääneitä nimimerkillisiä sepustuksia, jotka jätin julkaisematta yllä mainituista syistä.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *