Antiaikalainen
Antiaikalainen

Huutoja hiljaisuuden keskelle

Romaaneissa on se huono puoli, että ne eivät valmistu itsestään. Ne täytyy kirjoittaa. Eivätkä ne valmistu sittenkään. Ne vain täytyy lopettaa.
Romaanin julkaiseminen on kuin pudottaisi kiven kaivoon ja jäisi turhaan odottamaan molskahdusta.
Romaanin ja runojen välillä on kosolti eroja. Todennäköisesti ne ovat kahden toisilleen vieraan planeetan olentoja. Miettikääpä vaikka tätä: jos romaanitekstiä luonnehditaan ”aforistisen tarkaksi”, se on yleensä kehu, mutta jos runoa luonnehditaan ”aforistisen niukaksi”, se on aina moite.
Tunnen monta suomalaista runoilijaa, joiden mielestä maassamme ei julkaista kelvollista proosaa juuri lainkaan. Kun pyydän heitä nimeämään kotimaisen mieliprosaistinsa, he vastaavat yleensä että Hans Selo. Kaikkien runoilijoiden kaikki ajatukset romaanista tiivisti Andre Breton Surrealismin manifestissa. Bretonin mielestä romaanit edustavat alempaa kirjallisuuden lajia: ne sisältävät vain informaatiota, pitkäpiimäisen tarkkaa henkilöiden ja miljöön kuvausta. Eli toisin sanoen ne eivät ole runoutta vaan antirunoutta.
Ymmärretäänköhän ”runollinen kieli” luonnehdintana voittopuolisesti kunniaksi vai häpeäksi romaanille? En ole koskaan sitä miettinyt, ei ole tuntunut tärkeältä.

P.S.

Sekoitan vielä pakkaa muistuttamalla, että kun Homeros sanoi muistin olevan runouden äiti, hän tarkoitti runoudella sitä mitä me tarkoitamme epiikalla. Luullakseni.
EDIT:
Muutin tuota kohtaa, jossa on kivenpudottamisvertaus. Kuten eräs tarkka blogin lukija huomautti, oikeasta kivestä kuuluu kyllä molskahdus aina. Romaani taas on kivi, josta sitä molskahdusta harvoin kuuluu. Että tällä tavalla.

Kommentit (33)

  1. Tommi Melender

    Ei sellaista ole olemassakaan, kun asian tuolla lailla ilmaisee. Mutta sellaisia voi kuvitella kirjoittavansa. Ja moni kuvitteleekin.

    Jaa. Olisikohan tästä aiheesta nyt sanottu tällä erää tarpeeksi. Minulla ainakin rupeaa kiinnostus hiipumaan.

  2. aaltopahvia

    Hämmentävän moni kuvittelee, että kieli on romaanissa vain pelkkä ilmaisutyökalu. Vähän niin kuin kauppalistaa kirjoitettaessa. Että kielellä ei ole muuta tehtävää kuin kirjata ylös se, että pitää tuoda munia, maitoa ja voita.

    On kirjallisia ja kirjaimellisia ihmisiä. Etenkin proosan lukijoissa nämä jälkimmäiset tuntuvat olevan se suuri enemmistö.”

    Tässä se on. Hienoinen ero, joka on olennainen. Miten voi olla luvallista, jopa odotuksenmukaista, ohittaa kieli häiritsevänä tekijänä? Miksi kielellä ei ole mitään merkitystä, kun kuitenkin se toivottu samastumisen kokemus saavutetaan vain ovelasti kielellisesti mukaan puijaamalla? Itse tarinat ovat tylsiä, loppuun kaluttuja, menneitä. Ei ole (enää) uusia tarinoita, on vain uusia tapoja sanoa.

  3. aaltopahvia

    Anonyymi:
    ”Eli lauseella ei pysty sanomaan mitään täsmällistä. Lause voi olla vain kirjoittajan pyrkimys sanoa jotakin. Lopputuloksia ja tulkintoja on tuhansia, miljoonia.”

    Niin! (Ja tämähän ei mikään *uusi ja ihmeellinen* havainto ole, jos lainkaan on filosofiaa tai kielitiedettä tai mitään teoriaa lukenut…)

    Taide on metonymioilla, hahmojen kaltaisuuksilla leikittelmistä, ja juuri se voi tehdä siitä jollekulle totta. Eksakti kieli ei olisi yksipuolisen toimintojen visuaalisälyllisiä seuraamuksia listaavaa. Miten kokemusta voisi välittää sanoin, jotka pyrkivät kuvaamaan vain jotain (usein älyllisesti analysoitua) todellisuuden aspektia, kun me olemme todessa ruumiillamme läsnä ja ajatukset vain seuraavat perässä, yrittävät jäsentää ja päkistävät jonkinmoiseen pakettiin aistivirtaa?

    Miksi kirjallisuus ei saisi samalla tavalla luottaa, heittäytyä häilyväisyyden varaan kuin todellisuus(kokemuksemme)?

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *