Antiaikalainen
Antiaikalainen

Hyvää romaania ei ole pakko lukea loppuun

lukupino

Moni muistaa, mitkä romaanit alkavat näin:

”Mahdottoman helteisenä päivänä heinäkuun alussa, illansuussa, poistui eräs nuori mies pienestä huoneestaan…”

”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buedia muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.”

”Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.”

Harvemmat muistavat miten nämä romaanit päättyvät (”Se voisi olla uuden kertomuksen aihe – mutta tämä kertomuksemme on nyt lopussa”, ”… sillä sadan vuoden yksinäisyyteen tuomitut elävät vain kerran, palaamatta”, ”Sillä siinä hän oli”).

Kulttuuripalstoilla ja kirjallisuussivustoilla tulee tavan takaa vastaan juttuja, joissa listataan maineikkaimpia ja mieleenpainuvimpia romaanien aloituksia. Toisinaan niistä tulee keskusteltua myös tuttavien kanssa erilaisissa illanistujaisissa.

Romaanien lopetuksista puhutaan selvästi vähemmän. En muista, milloin olisin nähnyt jutun kirjallisuushistorian väkevimmistä viimeisistä sivuista. Jostain syystä lopetukset eivät jää niin hyvin mieleen kuin aloitukset.

Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä, kävin pistokokeena läpi parin hyllymetrin verran kotikirjastoani ja yritin palauttaa jokaisesta lukemastani kirjasta mieleeni aloituksen ja lopetuksen. Tulos oli odotusten mukainen: aloituksia muistin (sanatarkasti tai sinnepäin) useita, lopetuksia vain muutaman.

Säännön vahvistavia poikkeuksia on toki helppo keksiä: ”Aika velikultia” tai ”Oli kuin häpeä olisi jäänyt hänen jälkeensä elämään” ovat yhtä ikonisia virkkeitä kuin ”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas” tai ”Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin”.

Aloitusten mieleenpainuvuus on ymmärrettävää. Ensivaikutelmat syöpyvät tajuntaan myös ihmisten välisissä kohtaamisissa, miksei siis myös lukijan ja tekstin välillä. Romaanin ensimmäinen virke johdattaa maailmaan, joka on avoin ja mahdollisuuksia täynnä: mielessä viistää monenlaisia odotuksia, mutta pettymyksiä ei ole ehtinyt kertyä vielä ollenkaan.

Väkevän aloituksen kirjoittaminen ei ole helppoa, mutta ei myöskään niin viheliäisen vaikeaa kuin väkevän lopetuksen. Mahdollisuuksien piiri kaventuu romaanin edetessä. Tarinaan ei voi kehitellä loputtomasti uusia sivupolkuja eikä kerronnan kuvioita tai kielellisiä rekistereitä voi muunnella määrättömästi, on valikoitava, rajattava ja keskitettävä, muuten teksti ei valmistu koskaan.

Melkein kaikki kirjailijat hallitsevat ovien avaamisen taidon, vähemmistö niiden sulkemisen taidon. Monet monituiset kerrat olen romaanin luettuani tuuminut: ”Alku oli lupaava, mutta puolenvälin jälkeen teksti huononi ja loppu oli pettymys.”

Romaanit tuppaavat jäämään etupainotteisiksi. Alkupuoliskolla kerronta on laveampaa ja tarkempaa ja kieli hiotumpaa kuin loppupuoliskolla. Viimeisillä kymmenillä sivuilla lauseet alkavat lyhentyä ja rytmi tihentyä ikään kuin kirjailija hätäilisi ehtiikö kirja ajoissa kauppojen hyllyille.

Tuskin erehdyn pahasti, jos väitän, että eniten kirjoitustunteja kuluu ensimmäisten kymmenien tai satojen sivujen kirjoittamiseen. Tilanteen pitäisi olla päinvastainen, koska lopetus pilaa romaanit paljon useammin kuin aloitus.

***

Mutta tarvitseeko romaaneja lukea loppuun, jos ne kerran murenevat käsiin viimeisillä sivullaan?

Kysymys ei ole niin moukkamainen kuin miltä saattaa kuulostaa. Tunnen monia kirjallisesti sivistyneitä, ammatikseen lukevia ihmisiä (kirjailijoita, kriitikoita, toimittajia, tutkijoita), jotka jättävät kesken suuren osan sellaisista kirjoista, joista eivät ole kirjoittamassa arvostelua, esseetä tai lehtijuttua. Muutaman kymmenen sivun perusteella yleensä tietää, kannattaako jatkaa. Paljon lukevat eivät pelkästään rakasta kirjoja, he osaavat myös vihata niitä.

On vääränlaista tunnollisuutta lukea aloitettu romaani väkisin kannesta kanteen. Miksi piinaisin itseäni yhdentekevällä tekstillä? Mieluummin vaihdan sellaiseen, joka puhuttelee, koskettaa tai yllättää. Elämä on niin lyhyt, ettei kannata pitkästyttää itseään kirjallisuudella.

Tim Parks on kertonut esseessään kirjeestä, jonka sai arvostetulta kollegaltaan. Kirjailijatoveri kiitteli vuolaasti Parksin romaania ja sai hänet hykertelemään tyytyväisenä, mutta kirjeen loppu loksautti suun auki. Kollega tunnusti jättäneensä viimeiset viisikymmentä sivua lukematta, koska koki saaneensa romaanista jo kaiken irti.

Päästyään yli hämmästyksestään ja suuttumuksestaan Parks tunsi kiitollisuutta kollegansa rehellisyydestä. Kirjeen viesti ei ollut: ”Teit viisikymmentä sivua liian pitkän romaanin” vaan: ”Lopetin romaanisi siihen kohtaan, jossa se tuli mielestäni valmiiksi.”

Kun katson kirjahyllyäni, näen monia romaaneja, jotka olisivat tuntuneet paremmilta, jos olisin tajunnut lopettaa niiden lukemisen sata tai viisikymmentä sivua ennen loppua. Lukijan syntymä on kirjailijan kuolema: jokainen lukija kirjoittaa romaanin uusiksi lukiessaan sen, eikä romaanin tarvitse olla täsmälleen sivumääränsä pituinen.

Parks siteeraa Kafkan huomiota kirjoihin kätkeytyvästä kulminaatiopisteestä. Kun se on saavutettu, tekstin voi lopettaa periaatteessa mihin lauseeseen tahansa, lopun pitkittäminen ei enää tuo kirjaan mitään uutta tai olennaista, koska kirja on jo luonut maailmansa, kielensä ja estetiikkansa, virittänyt ne kysymykset, jotka jäävät jälkihehkuna lukijan tajuntaan.

***

Kuulen korvissani vastalauseen: ”Ellet lue romaania loppuun, et tiedä miten juoni päättyy ja mitä henkilöille tapahtuu.”

Viimeisten sivujen paljastukset ovat etenkin genrefiktiossa tärkeä lukemisen motiivi: pitää saada tietää, saavatko rakastavaiset toisensa, jääkö murhaaja kiinni tai voittavatko hyvikset pahikset.

Ajatus siitä, että lukija on palkittava uurastuksestaan onnellisella tai kohottavalla lopulla, juontuu 1800-lukulaisen romaanin teollisesta logiikasta.

Tuohon aikaan romaanit julkaistiin jatkokertomuksina, ja porvarillistuvissa yhteiskunnissa niistä tuli massojen viihdettä. Kun markkinat kasvoivat ja raha liikkui, ei halukkaista kynäilijöistä ollut pulaa. Syntyi kilpailu siitä, kuka tarjoaa sykähdyttävimmät elämykset rakkautta ja sankaruutta janoaville lukijoille.

Jatkokertomukset saattoivat pyöriä parikin vuotta, eikä lukijoiden odotuksia sopinut pettää masentavilla tai vieraannuttavilla lopetuksilla. Teollinen logiikka vaati mysteerien ratkeamista, syntien sovittamista ja valkeuden voittoa pimeydestä. Tyytyväiset lukijat maksaisivat seuraavistakin jatkokertomuksista.

Nykyajan juoni- ja henkilövetoiset valtavirtaromaanit ovat 1800-luvun romaanien johdannaisia, ja niihin sisältyy implisiittisesti samanlainen tuotelupaus: ”Vastaan odotuksiinne, palkitsen teidät luku-urakastanne.”

1800-lukulainen romaaniestetiikka perustuu todellisuusilluusion luomiseen, lukija on saatava tuntemaan, että hän pikemminkin kokee kuin lukee, elää samassa maailmassa henkilöhahmojen kanssa, jopa heidän nahoissaan.

Paradoksaalisesti tällaiset romaanit erkaantuvat todellisuudesta sitoessaan loppuratkaisuissaan yhteen kaikki irrallisina törröttävät langat. Samalla ne paljastavat sen, minkä ovat siihen asti yrittäneet kätkeä eli keinotekoisuutensa ja rakennetun luonteensa. Aistein havaittava maailma on sekava, monihahmotteinen ja jopa kaoottinen, ei siistiksi puleerattu syiden ja seurausten jatkumo.

Mitä tiiviimmin romaani kirjoittaa itsensä umpeen, mitä eheämmäksi se oman maailmansa pakottaa, sitä vieraantuneemmaksi tunnen oloni laskiessani kirjan kädestäni.

Saatan olla tunnevammainen, mutta en yleensä pysty uskomaan onnellisiin tai kohottaviin loppuihin. Parempia ovat avoimet loput, jotka eivät vastaa läheskään kaikkiin kysymyksiin, vaan jättävät tilaa jossittelulle.

Erityistä viehätystä tunnen antikliimakseja kohtaan. Ne sotivat Tšehovin aseena tunnettua draaman sääntöä vastaan: jos romaanissa on ”kivääri”, ne jättävätkin sen ilkikurisesti laukaisematta.

Uuden romaanin kehittäjä Alain Robbe-Grillet väitti, että kaikki kirjailijat ovat omasta mielestään realisteja, kukaan ei julista olevansa valheellinen tai abstrakti. Erot syntyvät siitä, miten kirjailijat määrittelevät realistisuuden. Jokainen kirjallinen sukupolvi kehittää edeltäjistään poikkeavat estetiikat saadakseen paremmin kiinni todellisuudesta.

Minä pidän itseäni realistina myös lukijana. Siksi en useinkaan pysty uskomaan todelliseksi sellaista maailmaa, jota minulle tarjoillaan romaanien viimeisillä sivuilla ”palkintona” lukemisestani. Parhaiten romaani palkitsee jättämällä palkitsematta.

Kommentit (11)

  1. hdcanis

    Aloituksista on eittämättä ainakin helpompi keskustella kuin lopetuksista, koska niistä voi keskustella irrallaan, hyvä lopetus taitaa olla riippuvainen aiemmasta teoksesta. Aloituksia tavataan rakentaa enemmän riippumattomiksi aforisminomaisiksi koukuiksi ja niin niitä voidaan myös toistella kuin aforismeja…

    Mutta sanoisin että tuossa heijastuu myös erilaiset tavat lukea, kielikeskeinen lausefiilistely on yksi tapa ja se eittämättä mahdollistaa myös kirjojen kesken jättämisen hyvyydestä huolimatta, mutta kun itse kiinnitän enemmän huomiota kokonaisuuksiin, tarinankerrontaan, dramaattisiin kaariin, henkilösuhteisiin yms niin kesken jäävät vain kirjat joita ei halua lukea, ainakaan juuri nyt. Siteeraan sankaritartani Flannery O’Connoria: “A story is a way to say something that can’t be said any other way, and it takes every word in the story to say what the meaning is.”
    Toki erityisesti sarjallisemmassa fiktiossa saattaa käyttää hyväkseen pehmeitä lopetuksia ja päättää että en katsokaan tätä tv-sarjaa neloskautta pitemmälle tai tämä kirjasarja on nyt siinä pisteessä että jatko ei varsinaisesti kiinnosta, mutta jos yksittäinen teos jatkaa siitä missä olisi pitänyt lopettaa, löperöi tarinan, niin teos epäonnistuu.

    Kun itse aloin pohtia asiaa, huomaan että silloin kun muistan yksittäisiä lauseita lukemistani kirjoista, ne saattavat olla mistä päin kirjaa tahansa, siteerattavasti muistettavat alkulauseet tulevat helpommin kirjoista joita en ole lukenut, joista olen joskus katsonut vain alkulauseen. Tunnistaa muiden sitaateista saatan toki muitakin, mutta en olisi tämänkään bloggauksen esitetyistä aluista varma olisinko tunnistanut kahta jälkimmäistä jos niissä ei olisi mainittu nimiä (okei, Sadan vuoden yksinäisyyden varmaan, teloituskomppania ja jäähän tutustuminen ovat harvinaisempia mielikuvia), ja ensimmäistä en tunnistanut vaikka kirjan olenkin lukenut…

    1. tommimelender

      Lukijoita on toki moneen lähtöön. Puhun vain omasta puolestani, en kenenkään muun.

      Toisaalta uskon, että samassa ihmisessä voi olla useammanlaisia lukijatyyppejä. Ainakin minussa on. John le Carrén vakoojatrillerit puhuttelevat minua aivan eri taajuuksilla kuin Samuel Beckettin avantgardistinen taideproosa. Molemmat ovat kirjailijoina minulle tärkeitä ja mieluisia.

      Huomaan tosin, että vaikka nautin le Carrén teosten jännityksestä, muistan niistä jälkeenpäin yleensä pikemminkin tunnelmia ja yksittäisiä kohtauksia kuin eheän tarinan kaaren tai loppuratkaisun.

    2. Liisa

      Tuo sitaattien muistaminen taitaa olla joku miesten juttu, niin paljon muistelukiimaa esiintyy esim. Tuntemattomaan sotilaaseen liittyen. Ottaa aivoon jatkuva Tuntemattoman henkilöiden vatkaaminen millioin mihinkin aiheeseen. Liittyyköhän ilmiö jotenkin myös urheilutulosten parissa onanointiin jo vuodesta nakki ja muusi?

      No, anyways, romaanit ovat siitä mainioita, että niissä on mahdollista sekä syödä kakku, että säästää se. Joskus kirjailija onnistuu samaan aikaan tarjoamaan sekä loppuratkaisun että jättämään sen auki. Ei tule nyt yhtään konkreettista esimerkkiä mieleen, mutta Nick Hornbyn ”Hyvät ihmiset” oli helppolukuinen kirja, jota lukiessa oli helppo viihtyä ja kirjan luettuaan aivan hyvin unohtaa se saman tien. Itselleni kävi kuitenkin niin, että tuo helppous ja viihdyttävyys jotenkin salakavalasti jätti mieleen jonkinlaista sanomantynkää pohdittavaksi lukemisen jälkeen. Nälkä lähti ja kasvoi yhtä aikaa.

      1. tommimelender

        Omien kokemusteni perusteella en ole kyllä saanut sellaista tuntumaa, että sitaattien muistaminen olisi jotenkin miehinen laji. Eli tunnen monia naispuolisia, jotka niitä viljelevät sopivissa yhteyksissä.

        Tuntemattoman sotilaan sitaattivyörytys kyllä nyppii minuakin monesti. Toisaalta myös myönteisellä tavalla huvittaa. Kun olin aloitteleva toimittaja, ammattikunnan vanhemmissa (miespuolisissa) edustajissa oli paljon niitä, jotka höystivät puheitaan Linnan lentävillä lauseilla.

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *