Antiaikalainen
Antiaikalainen

Ihmiskritiikki, itseäni kohtaan

Olen joskus tyytyväinen siihen, että olen Baudelairen sanoin ”verollepantu ja ikeenalainen, omiaan pilttuuseen”, toisin sanoen palkkatyöläinen. Enkä nyt tarkoita olevani tyytyväinen kerran kuussa kun palkka kilahtaa. Silloin maksan laskut.

Tänään olen kerännyt dataa metallien maailmanmarkkinoista, tutkaillut rautamalmin ja koksautuvan hiilen hintakehitystä. En ole ehtinyt esseitä ja esseekeskustelua miettiä. Tämän normaalimmaksi ihmiseksi kuin tänään en voi itseäni tuntea koskaan.

Näin palkkatyöläisen pilttuusta katsottuna edellinen merkintäni tuntuu kovin typerältä ja alhaiselta.

Kahvitauolla, sen minkä rautamalmin ja koksautuvan hiilen tutkailulta ehdin, kävin Facebookissa tunnustamassa, että vihaan tuota olentoa, joka on tuon edellisen merkinnän kirjoittanut. Täysin arvoton olento se on, typerästi mölisevä ja tilaa itselleen vaativa. Olento, joka haluaa sanoa viimeisen sanan kaikkeen.

Eräs Facebook-kaverini huomautti, että jos keskustelu tuntuu paskalta, kannattaa miettiä millä motiiveilla on liikkenteessä. En minä varsinaisesta toimintaan laukaisseesta motiivista ole huolissani, enkä pidä sitä mitenkään hämäränä. Olenhan edelleen sitä mieltä, että puheena oleva Voima-lehden kirjoitus infantilisoi minut ja Hännikäisen, yksinkertaistaa sanomamme mahdollisimman typerän kuuloiseksi. Halusin siis sanoa vastaan. Mutta tällaistahan sattuu kirjailijoille. Aina silloin tällöin joutuu lukemaan kirjastaan arvostelun, jonka kuvailut, luonnehdinnat, tiivistelmät ja parafraasit saavat kirjan näyttämään niin lapselliselta, ettei sitä tekemäkseen tunnista tai tunnustaisi, ihan riippumatta siitä onko arvostelu kiittävä vai moittiva. Tämä kuuluu ammatin luonteeseen tai varjopuoliin. Yleensä en edes harkitse vastineen kirjoittamista.

Miksi juuri tuo Pääjärven teksti sitten ylitti ärsytyskynnykseni ja sai minut sylkäisemään protestini julkiseen tilaan eli blogiini? En osaa sanoa. Olen yleensäkin huono kaikenlaisen psykopuheen ja itsetuntemuksen saralla. Tämä olento, jossa elän, on minulle arvoitus ja mysteeri. Ei siitä ota selvää. Ehkä huono syvimpien vaikuttimien tajuni selittää myös sen, etten osaa enkä halua kirjoittaa romaaneihini sellaisia pyöreitä ja eheitä henkilöhahmoja, joista saa kriitikoilta kiitosta oivaltavasta ihmiskuvauksesta.

Mutta kuka tietää, ehkä tästä kaikesta onkin syyttäminen niinkin triviaalia seikkaa kuin pääsiäistä. Jos en olisi ollut lomalla toimettomana vaan turvallisesti palkkatyöläisen pilttuussa, olisin ohittanut Voima-lehden artikkelin pelkällä olankohautuksella. ”Niillä on liikaa aikaa”, kommentoi eräs tuttavani esseekeskusteluun osallistuneiden intoa. Näkemyshän tuokin. Vähän ikävä tosin, enkä mielelläni jaa sitä. Onhan kirjallisuuskeskustelu tärkeää ja niin edelleen.

En voi tietenkään sulkea pois alhaisiakaan piilovaikuttimia, vaikka en niitä kovin selvästi itsessäni tunnista. Julkaisufoorumi, Voima-lehtikö minut ärsytti? Baudelairehan aikoinaan kirjoitti Voima-lehdestä, että puhdas käsi ei voi siihen tarttua kouristumatta inhosta. Ääh, paskapuhetta. En minä Voima-lehteä inhoa, olen muistaakseni joskus lukenut siitä hyvänkin jutun.

Facebookissa oli myös kommentti, että mitä sitten jos tunteet vähän tursuavat, mitä haittaa siitä on. No tässä tapauksessa sellainen haitta, että se synnyttää itseinhoa. Eilisestä saakka oloni on ollut likainen, niljakas ja iljettävä. Ei itse keskustelusta, ei siksi että kaikki verkkokeskustelu olisi mielestäni paskaa vaan siksi että en voi sietää sitä olentoa ja sen olennon tyyliä, joka blogimerkintäni kirjoitti.

Nyt toki alkaa helpottaa, kun olen sydäntäni purkanut ja ikään kuin puhdistautunut.

(Yllä olevassa kuvassa on koksautuvaa hiiltä. Se on ongelmallista kamaa, monessakin mielessä.)

Kommentit (18)

  1. Tommi Melender

    Kiitos kommenteistasi, Teemu.

    En nyt enää halua ruveta tuota Voima-lehden juttua pöyhimään sen enempää, asia on osaltani loppuun käsitelty. Sen ehkä voi huomauttaa, että Maaria Pääjärvi kertoi tuon otsikon olleen toimituksen eikä hänen itsensä laatima. Joten jos siinä oli piikki, niin se oli Voima-lehden toimituksen piikki.

    ”Toisin sanoen: ulospäin ainakin näyttää siltä, että sinun ja Hännikäisen tietynlaiset kirjoittamisen motiivit ovat aivan erilaisia, ainakin ne näyttävät erilaisilta.”

    Motiivimmehan ovat erilaisia, olet oikeassa. Varmaan Timokin sen myöntää. Samoin ovat erilaisia tyylimme, estetiikkamme, tapamme asetella lauseita. Puhumattakaan siitä, että ajattelemme monista asioista eri tavalla, vaikka joistakin myös samalla tavalla.

    Liberalismin petos on jonkinlainen kompromissi meidän molempien ominaispiirteiden ja maailmanhahmotustapojen väillä. Siinä keskitymme siihen, mistä olemme jokseenkin samaa mieltä. Eromme eivät tule esiin. Ne tulevat sitten muissa teksteissämme.

    Siksikin olisi hyvä, jos teosta ei luettaisi leimallisesti meidän kummankaan persoonaa vasten, koska se on jotain muuta. Tuskin kaikki kuitenkaan näin tekevät tai etenkään haluavat tehdä, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien kritiikissä keskityttiin ruotimaan itse pamflettia ja sen esittämiä teesejä tai väitteitä.

  2. Teemu Helle

    En oikeastaan halunnutkaan pöyhiä tuota kyseistä juttua, vaan pikemminkin tuoda esiin näkökohtia, jotka minusta ovat hyvin oivia esimerkkejä siitä, miten nykyään kirjallisuudesta kirjoitetaan.

    Kokemukset ovat tietysti henkilökohtaisia, mutta olen näkevinäni sinut tässä aivan samanlaisena uhrilampaana, jollaisena näen kovin monet muutkin pitkän proosan ulkopuolella toimivat kirjoittajat, itseni esimerkiksi. Jo pelkästään sen vuoksi Maaria Pääjärven linjanmukainen kirjoitus on muun ohella oiva vastakritiikki vallitsevalle ilmastolle, ja Voima-lehti antaa sille mielestäni aika herkullisen ympäristön. Koenpa, että se on myös hyvä vastalause sille paradoksille, että tällä hetkellä esseekirjallisuuden ympärillä puhutaan kaikesta muusta kuin esseistiikasta.

    Edellä mainittu linja on se, että kirjoitatpa mitä hyvänsä persoonasi liitetään kaikkeen ympärillä olevaan. Esimerkki ja rinnastus: sinun persoonasi ja kirjoituksesi rinnastetaan Hännikäiseen, ja kaikkeen mitä olette tykönänne aiemmin tehneet. Kun minun runokokoelmastani kirjoitetaan kritiikki, muistetaan lähes aina mainita nykyrunouden ”kaikki paheet” ja sen lisäksi se, että kustantamo eroaa kanonisoidusta tavasta painaa kunniallisia kirjoja. Proosan kohdalla osataan kyllä keskittyä olennaiseen, mutta entäpä muutoin?

    Tarkoitan siis: asenteellisuus ja ympäristön asettama välitön ennakkoluuloisuus, ulkokirjalliset asiat siis, asettuvat kirjoittamaasi vastaan, jopa sen yläpuolelle. Absurdia, eikö, kun niillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä keskenään? Tämä tällainen on esim. nykyrunoilijan, ntamon kautta julkaisevan runoilijan arkea. Surkeimmillaan ja vahvimmillaan se tarkoittaa sitä, että ulkokirjallisten asioiden vuoksi kokoelmani ei edes kelpaa kritikoitavaksi. Sinun kohdalla taas sitä, että hyvätkin ajatuksesi ja kirjoituksesi saattavat valua hukkaan, jos ulkokirjallisten asioiden vuoksi niitä ei tule lukeneeksi tai ne vaikuttavat niihin tavalla, jolla ei pitäisi olla funktiota.

    Minusta kirjallisuuden ympärillä puhutaan koko ajan näin: epäolennaisista asioista. Edelleenkin nykyrunouden äärellä jaksetaan jankuttaa siitä, kuinka asiat olivat ennen tai lavarunous on piristävää. Esseekokoelmien tai pamflettien äärellä taas siitä, kuin asiaproosa on nyt buumissa ja Nylén sitä ja tätä ja Savukeidas sitä & tätä. Jumankekka, hukkaan menee kallisarvoista aikaa.

    Asiaproosan kohdalla sykli taitaa mennä puoli askelta jäljessä nykyrunoutta. Samaa polkua kuitenkin. Voidaankin siis olettaa, että pian, jos ei sellaista jo ole, aletaan väsymään uudenaikaiseen ja haikaillaan takaisin entiseen.

    Kukahan ensimmäiseksi hoilottaa esseitään lavalla, kenties improvisaationa? Vai joko Hännikäinen kerkesi?

  3. Tommi Melender

    Hyviä pointteja, Teemu.

    Ulkokirjallisten seikkojen suhteettoman painon tunnustaa jokainen järkevä ihminen kahdenkeskisessä tai pienemmän porukan keskustelussa. Mutta vaikka kaikki (tai lähes kaikki) nämä ongelmat tiedostavat ja tunnustavat, jotkin julkisuuden kenttien rakenteelliseen dynamiikkaan (tai johonkin vastaavaan, jos ei muuhun niin journalistiseen iskevyyteen ja rajallisiin merkkimääriin) liittyvät asiat nostavat jatkuvalla syötöllä esiin ulkokirjallisia kuvioita, jotka typistävät, yksinkertaistavat, leimaavat ja infantilisoivat yksittäisiä teoksia ja tekijöitä.

    Yksinään kirjaa kirjoittaessa näitä harvemmin miettii, eikä niitä kovin paljon mieti edes kirjoja lukiessa, mutta kun astuu tai joutuu julkisuuteen, ne kolahtavat tavalla tai toisella otsaluuhun.

    ”Kukahan ensimmäiseksi hoilottaa esseitään lavalla, kenties improvisaationa?”

    Varmaan sekin aika tulee. Luetaanhan nyt proosaakin ääneen lavalla, minäkin olen lukenut Prosakissa (miellyttävä tilaisuus, vaikka olinkin pahassa flunssassa eikä ääni meinannut kantaa & kestää).

    Sitä päivää odotellessa, että joku rupeaa puhumaan esseistiikan tuomisesta tälle vuosituhannelle tai esseistiikan paradigmanvaihdoksesta…

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *