Antiaikalainen
Antiaikalainen

Jopa idiootit ovat lakanneet olemasta onnellisia

Created with Nokia Smart Cam

Selailin Helsingin kirjamessuilla monia teoksia kiinnostuneena, mutta ostin lopulta vain kaksi: Tommi Uschanovin Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 ja Robert Walserin Kävelyretki ja muita kertomuksia (suomentanut Ilona Nykyri). Edellinen oli suunniteltu hankinta, jälkimmäinen heräteostos.

En muilta kiireiltäni päässyt heti aloittamaan Uschanovin kirjan lukemista, mutta otin ennakkomaistiaisia kirjan loppuun painetun henkilöhakemiston avulla. Kun silmiini osui tavalla tai toisella kiinnostava nimi, kävin kurkkaamassa mitä hänestä kirjoitetaan.

Oletukseni oli, että useimmissa tapauksissa Uschanov oikoo tai opponoi kyseisen henkilön sanomisia.

Helppoihin saaliisiin lukeutui Tuomas Enbuske, joka oli väittänyt pamfletissaan Ajatusten alennusmyynti, että Facebookista, Twitteristä ja MP3-soittimista saamme kiittää talouden vapauttamista valtion kahleista 1980-luvulla.

Uschanov kuitenkin huomauttaa, että mitkään näistä ilmiöistä eivät olisi voineet syntyä ilman julkisia investointeja. Internet perustuu USA:n puolustusministeriön 1960-luvulla kehittämään Arpanet-tietoverkkoon ja World Wide Web, jossa Twitter ja Facebook toimivat, kehitettiin valtiollisesti luodussa Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa Cernissä. MP3-tiedostoformaatin takana puolestaan on Saksassa julkisella rahalla toimiva Fraunhofer-instituutti.

Nämä asiat kerrotaan taloustieteilijä Mariana Mazzucaton teoksessa The Entrepreneurial State, johon Enbuskekin olisi voinut helposti tutustua, koska sen alkuversion saa ladata ilmaiseksi netistä.

Mazzucaton tutkimukset sisältävät muitakin kiintoisia havaintoja kuin Uschanovin esille nostamat. Esimerkiksi maailman arvokkaimman pörssiyhtiön Applen menestystuotteet iPhone ja iPad nojautuvat julkisella rahoituksella toteutettuun tutkimukseen.

Mutta markkinatalousfundamentalistit jaksavat toistella valitusvirttään valtiovallan turmiollisuudesta.

Mediajulkisuudessa vilisee kaikenkarvaisia uskomuksia, väittämiä ja puolitotuuksia. Onneksi on Uschanovin kaltaisia tosikkomaisia empiristejä, joilla on maaninen suhde faktoihin ja joiden kutsumuksena on murtaa myyttejä.

***

Hätä on tarpeen ei luonnollisestikaan keskity vain asiavirheiden oikomiseen ja perusteettomien käsitysten opponoimiseen, vaan analysoi laajakantoisesti länsimaisten yhteiskuntien henkistä, poliittista ja kulttuurista suunnanmuutosta viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana.

Vuonna 1964 USA:n presidentti Lyndon Johnson julisti: ”Meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin tahdomme.” Silloin kuviteltiin, että edistyksellisten aatteiden voittokulkua ei pysäytä mikään. Ihmiset tulisivat alati vapaammiksi, vauraammiksi ja tasa-arvoisemmiksi.

Nykyään on vaikea löytää moista optimismia. Jos mielialoja eivät masenna finanssikriisit ja taantumat, tarjolla on loputon kirjo muunlaista synkkyyttä ympäristöongelmista ja terrorismista ”länsimaisten arvojen rappioon”. Kukin löytää vaivatta lähtökohtiensa mukaiset syyt pessimismiin.

Pessimismistä kirjoittanut Jean-Marie Paul, jota Uschanov ei kirjassaan siteeraa, on kiteyttänyt asian huvittavasti: ”Jopa idiootit ovat lakanneet olemasta onnellisia.”

Uschanov tähdentää, että Hätä on tarpeen ei ole optimismin puolustuspuhe. ”Voimat, jotka vievät ihmisiä pessimismiin, ovat niin vahvoja, että olisi päinvastoin ihme, jos pessimismiä ei nykyään esiintyisi niin laajalti kuin esiintyy”, hän kirjoittaa. Sitä paitsi onnellisuusteollisuuden tuottama sisällyksetön ja ohjelmallinen optimismi toimii usein julmana ja nöyryyttävänä tsemppihömppänä.

Pessimismin voittokulkuun Uschanov löytää monenlaisia psykologisia, kulttuurisia ja historialliseen kehitykseen liittyviä mekanismeja. Osa niistä perustuu paikkansapitämättömiin uskomuksiin, esimerkiksi rikollisuuden kuvitellaan lisääntyvän, vaikka se tosiasiassa vähenee. Osan taustalla vaikuttaa taloudellisten ja yhteiskunnallisten olojen parantuminen, joka luo uudenlaisia odotuksia ja vaatimuksia ja siten myös uudenlaisia tyytymättömyyden aiheita.

”Ihmisoikeusloukkauksia tuntuu nykyään olevan niin paljon, koska yhä vähäpätöisempien asioiden koetaan loukkaavan ihmisoikeuksia, kuten kuuluukin”, Uschanov huomauttaa.

Huomionarvoista on sekin, että pessimismi samastetaan monesti syvällisyyteen ja tarkkanäköisyyteen. Uschanov siteeraa Adam Gopnikia, jonka mukaan taidekritiikistä puuttuu kunnollinen sanasto lähestyä hilpeyttä tai ilomielisyyttä esteettisenä kategoriana. Beatles-tutkijan on helpompi kirjoittaa henkevä essee ”Eleanor Rigbystä” kuin ”She Loves Yousta”.

Omasta mielestäni tärkeimmät taustatekijät länsimaisten yhteiskuntien käänteelle pessimismiin löytyvät talouskehityksestä. Toista maailmansotaa seuranneet vuosikymmenet olivat ennennäkemättömän kasvun aikaa, eikä niitä syyttä ole myöhemmin nimitetty angloamerikkalaisessa maailmassa kultaisiksi, Saksassa ihmeellisiksi ja Ranskassa loisteliaiksi.

Tuotanto kasvoi Euroopassa ja maailmassa 1950-luvulta 1970-luvulle vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kun Johnson lausui optimistiset sanansa sivilisaation muovaamisesta, niissä kajasteli pitkän nousukauden luoma uskovarmuus.

Sitten tuli Vietnamin sota, jota seurasivat Watergate, öljykriisi ja stagflaatio. Läntisten talouksien kasvumalli murtui ja samalla murtui myös sen pönkittämä tulevaisuudenusko.

Uschanov huomioi nämä kehityskulut ja täydentää niitä tärkeällä lisähuomiolla. 1960-lukulaisen optimismin huippuaikoina ei ollut haikailua kadotettuun kultaiseen menneisyyteen, mikä usein luo tyytymättömyyttä ja tulevaisuudenpelkoa. Oli vain nykyisyys ja tulevaisuus. Syykin oli yksinkertainen: mielikuvia menneisyydestä sävyttivät toisen maailmansodan kauhut ja 1930-luvun laman koettelemukset. Kukapa olisi halunnut palata ajassa taaksepäin.

Kun lähes heti sodan päätyttyä alkoi lisäksi kulutusyhteiskunnan nopea nousu, onnen tunne lisääntyi vielä entisestään. Uudet kulutusmahdollisuudet eivät myöskään olleet mitään nautinnollista, ylimääräisen tuntuista luksusta kuin vain osaksi. Jo pelkästään esimerkiksi juokseva vesi ja siitä johdetut keskinnöt, kuten pesukone, poistivat arkielämästä hyvin merkittävän fyysisen rasituksen ja kärsimyksen lähteen, jolla suuri osa ihmisistä oli siihen asti alistunut.

***

Talouskasvun yhteys onnellisuuden ja optimismin kaltaisiin asioihin ei silti ole yksioikoinen. Luin Uschanovin kirjan jälkeen kahden Nobel-palkitun taloustieteilijän George Akerlofin ja Robert Shillerin uutuusteoksen Phishing for Phools: The Economics of Manipulation and Deception.

He ruotivat siinä John Maynard Keynesin 1930 kirjoittamaa esseetä ”The Economic Possibilities for Our Grandchildren”, joka ei ilmestyessään herättänyt suurempaa huomiota, mutta jota jälkipolvet ovat usein siteeranneet.

Keynes ennusti, että sadan vuoden kuluessa elintaso nousee kahdeksankertaiseksi. Vaurastuminen toisi runsaasti lisää vapaa-aikaa, koska työviikko lyhenisi 15 tuntiin. Uhkakuvana Keynes piti lähinnä tylsistymistä: jos työ ei enää entiseen tapaan tuo elämään sisältöä, mistä ihmiset löytävät tarkoituksen olemassaololleen? Pahimmassa tapauksessa runsas vapaa-aika johtaisi sellaisiin hermoromahduksiin, joista Keynesin aikana kärsivät yläluokkaiset kotirouvat, kun heidän ei tarvinnut kokata, siivota ja pyykätä.

Nykypäivän näkökulmasta Keynesin ennusteet saattavat tuntua huvittavilta. Emme tee 15-tuntista työviikkoa tai kärsi liiallisesta vapaa-ajasta. Hyvin tienaavat paiskivat ylitöitä, koska se on tie menestykseen ja keskiluokkaiset ja huonosti tienaavat ahertavat, jotta säilyttäisivät leipäpuunsa.

Täysin pieleen eivät Keynesin arviot silti menneet, vaan itse asiassa hän ennusti elintason kasvuvauhdin hämmästyttävän tarkasti. Akerlof ja Shiller huomauttavat, että USA:n reaalitulot henkeä kohden vuonna 2010 olivat 5,6 kertaa korkeammat kuin Keynesin esseen ilmestyessä. Jos ne jatkavat kasvuaan pitkän ajan trendillä eli 1,5-2 prosentin vuosivauhdilla, ne todellakin nousevat sadan vuoden takaiseen nähden suunnilleen kahdeksankertaisiksi vuoteen 2030 mennessä. Samankaltaiselta näyttää kehitys myös läntisessä Euroopassa.

Olemme siis 15 vuoden kuluttua kahdeksan kertaa vauraampia kuin isovanhempamme sata vuotta aikaisemmin, mutta emme silti koe elävämme hurjan yltäkylläisyyden keskellä, puhumattakaan että voisimme lopettaa ahertamisen ja keskittyä tekemään kaikenlaista mukavaa.

Mistä tämä johtuu?

Akerlof ja Shiller antavat yksinkertaisen vastauksen: markkinatalouden luonteeseen kuuluu taikoa alati uudenlaisia tarpeita. Markkinatalous ei niinkään keskity niukkuuden poistamiseen, vaan pikemminkin niukkuuden tuottamiseen. Applen perustaja Steve Jobs sanoi tämän niin selkeästi kuin sen vain voi sanoa: ”Asiakkaat eivät tiedä, mitä tarvitsevat ennen kuin me näytämme heille, mitä he tarvitsevat.” Aherramme iltakaudet ylitöissä, jotta voisimme ostaa itsellemme sitä, mitä Jobsin kaltaiset innovaattorit keksivät meille kulloinkin myydä.

Vapaiden markkinoiden tasapainomekanismi luo täkyjä jokaiselle kuviteltavissa olevalle inhimilliselle heikkoudelle. Bruttokansantuotteemme voi yhä uudestaan viisi-ja-puoli-kertaistua ja siitä huolimatta pysymme tässä samassa kurimuksessa.

Täysin tyydytetyt kuluttajat merkitsisivät nykyisen kaltaisen markkinatalouden loppua. Emme saa koskaan lakata haluamasta lisää.

Uschanovin kuvaamassa 1960-luvun maailmassa tämäkin asia oli (osittain) toisin. Uudet kulutustavarat samastettiin edistyksellisiin päämääriin, koska ne vapauttivat ihmiset vanhan maailman fyysisistä rasituksista. Enää kulutustavaroiden ympärillä ei ole vastaavaa sosiaalisen optimismin hohdetta. Emansipatorisen kulutuksen korvaa demonstratiivinen kulutus, joka pyrkii kertomaan pärjäämisestä elintasokilpailussa.

Kommentit (13)

  1. Jukka Sjöstedt

    Joulu tulee. Kinkku on yhä siasta. Kermavaahto lehmästä ja juhlalimppu pellosta. Mutta raha ei enää ole hopeasta eikä kullasta. Eikä ihminenkään pelkästään luonnosta, vaan joulun mukaan myös jumalasta, kuvajaisena edes.

    Oli aikamoinen sivilisaatioloikka ruveta uskomaan rahaksi paperia. Se ihme todellistui hapuiltuaan vuosisatoja 1789 assignaatteina. Kirkolta ja aatelisilta vallattujen peltojen ollessa vakuuksina Ranskan vallankumous rahoitti itsensä paperirahalla, seteleillä.

    1800-luvun alkuvuosikymmeninä pohdittiin rahaa, joka ei olisikaan kultaa hopeata eikä peltomultaan+uurastukseen pohjautuvaa. Saint-Simon ja hänen kaverinsa aikanaan Credit Mobiere pankin perustajat löysivät polunpään. Se oli siis silloin kun Hegel kirjoitti ikivihreät best sellerit suomeksi kai -sosiologiemme hukkua. Ja olihan siellä Snellmankin ja vielä Mariankatu 2 Kauppahuone Borgströmillä töissä kun ei Yliopistoon päässyt ja Saksassa kiertomatkalla sahamies ja kauppamies Längsmanin seurana kun ei stipendiä saanut. Sillä lailla.

    Järjestykseen. Kun siis raha irtosi metallikahleista, ja johan heti assignaattejakin tehtiin sotilaiden päivärahoiksi ja asesepille hyperinflaatioksi asti, piti jotain rajaa ruveta panemaan ettei hyvän liiallisuus kääntyisi turmioksi. Yksi oli vaatia lyhennystä lainaajilta, siis takaisinmaksua (=pankkitaseen supistamista) eli rahan hävittämistä, jotta uusia hankkeita voisi lainottaa (=venyttää pankkitasetta). Ja toinen oli tuo pankin omistajilta vaadittu osakepääoma ja osingoista tinkiminen jos mieli pankkia eli rahanluontia lisätä kotikaupungissa ja -maassa. Esivalta piti tämän pankki-tehdas-ammattiyhdistysliike kolminaisuuden kasvun ja kansanvallan tiellä. Sitten siltä poikettiin. Siksi rahaa on mittaamattomasti, mielivaltaisin määrin ja lajein.

    Kaikkinainen deregulaatio tuli Reaganin ja Thatcherin kautta. IImiöt olivat monet ja arvaamattomat, Kiinasta tuli tehdas, takapajuisiin maihin vietiin oppikirjoja ja imetettiin tuoreita perhearvoja. Maailma mullistui, minäkin sain netin ja tässähän riekun.

    Lainoja ei tarvitse lyhentää, raha ei kutistu ja siksikin sitä on hirmuisesti. Suomeen pitkät asuntolainat tulivat Hans Dallborgin muistemien mukaan heidän Nordean tuomina. Suomesta he matkivat omaisuudenhoitopalvelun, kapitalisaatiojärjestelyn. Siinä omaisuus annetaan ulos hoitoon vakuutusehdoin ja siksi asian saa salata. Vakuutetun ja perijöidensä asiaksi jää josko järjestelyn purkautuessa asiasta hiiskuu ja menee verollepantavaksi. Juha Sipilä on yksi asiakas ja tuo ”ulos” tarkoittaa myös konkreettisesti paratiisisaarta.

    Toinen rajoite joka purettiin oli tuo vaatimus rikkailta pankin omistajiksi ryhtyviltä vaadittava panostus pankkiinsa ja sen tappioista vastaaminen -toki oy-limited perälaudalla. Ei näitä ilman olisi syntynyt. Keisari allekirjoitti SYPille -sen omistajayhdistykselle- vastuurajauksen. Osakeyhtiölaki tuli myöhemmin. Tuli ja tuli. Se kuului elimellisesti kansanvalta ja -varallisuusprojektiin. Ei isoja tehtaita ilman laajasti kerättyä alkusijoitusta olisi polkaistu korpiin, eikä ilman, että joutui vaarantamaan kartanoiden muuta omaisuutta kuin ne osakkeet insinöörien tehtaisiin.

    Kolmas seikka lyhentämättömyyden ja aina vaan snadimman osakepääoman ohella oli lisätä rahan tulvintaa pankeista sillä että pankkeja sai perustaa kuka vain. Ei siis enää pelkästään esivallan edistysprojektiin sitoutuneet. Asiaa helpotti kun esivalta oli uusien sukupolvien käsissä ja taloustiede moraaliopin sijasta ekonometriaa.

    Neljäskin innovaatio tähän kuuluu. Sillä on sama nimi kuin yhdellä uudella suomalaisella pankilla vuodelta 1988, Interbank. Pysy kanavalla.

  2. Jukka Sjöstedt

    Kerrotaan kuinka Champagnen messuilla 1100-luvulla jolloin Lidl ja Apple saivat alkunsa, ihmiset kummastelivat miten kauppamiehet kirjoittivat saamis/sitoumus papereita. Ja että sellaista vastaan seuraavilla messuilla Troyesissa todella sai flaamien kankaita, lombardialaisten väriaineita. Ja että kahden kolmen lauseen paperiarkin saattoi myydä hopeaa vastaan! Siitä tuli bill of exchange, vekseli. Se oli vaihdon, siirron väline. Se pakotti vaihdannan määrämuotoon, asiakirjakaavaan. Ilman muotoa ja silkkana spontaanina kanssakäymisenä vaihdot ja siirrot tulevat pätemättömiksi. Tuomari ei pane vuotejaan täytäntöönpanotoimiin. Tämä on pankin alku.

    Se on tuomarin tarkastama, ja asemiesten vanginvartijoiden ja teloittajien väki-vallalla ylläpidettävä menestyksen uoma. Tehtaiden massakama tehtiin ja jaeltiin Demarien aikakautena.

    Sen ylimmäinen ja yksioikoisin insinööri oli Mauno Koivisto. Hänen sitä täydellistäessä, pakkokasvun lakiraamit alkoivat jo rakoilla irvistelllä isossa maailmassa ja hiipivät Koivistonkin lintukotoon, ”harmaa raha”. Hän tuli antaneeksi ManhattanCity pankille pankkitoimiluvan. Se palkkasi Jorma Ollilan ja Casper von Koskullin, 2016 Nordean isopomo, Tampereelta -ja talenttidiplomi Goldman Sachsilta, tietty.

    General Electric (GE Capital) ja muut firmat ryhtyivät pankeiksi. GE pankki kävi ostamassa Instrumentariumin Suomesta omilla GE-seteleillä. Ne sai vaihdettua markoiksi KOPissa. Siellä ne olivat KOPin omaisuutta, jota vastaan se antoi talletuksia GE:n nimeämille.

    Riitoja varten olisi ollut yksityinen tuomari, välimiesistunto. Sillä ei ole omia pyssymiehiä eikä vankilaa. Sillä on boikotti eristäminen rahalinjojen katkaisu. Positiivisina kannustimina implisiittinen lupaus uusista busineksistä.

    Oikosulku iski 2008. Valot saatiin nopeasti päälle. Asia on nauhoitettu valtiovarainministeri Henry Paulsonin ja GE:n pääjohtajan Immeltin puhelinsoitoissa.

    Mittaamattomat rahamäärät pursuavat pankeista ja varjopankeista. Ne ottivat vapauksia ja ottivat valtionyhtiöt, rautatiet, vesilaitokset ja sähkölaitokset yhteiskunnilta. Vanhat perheet möivät tehtaansa. Teollisuus/hyvinvointi -pankkien vakiintunut järjestynyt pankkielämä muuntui myriaadisten määrien rahoja ja niiden lajeja eliittipiirien sisällä ja kesken, kihiseväksi keonrakennukseksi -muurahaisiksi kouluttautuneiden ihmisten raahata korsiaan ja vakioidusti kuluttaa, shopata.

    Markkinaväen kummastelussa 1100-luvun Troyesissa, oudoksuttaa myös se, kuinka he itse kuitenkin elivät perheissä kylissä arjessaan kokoaikaisesti myriaadisten määrien ja laatujen tihentymissä ollen saamassa ja antamassa toisille ja toisilta. Nämä perheenjäsenten ja isäntien/alustalaisten ja naapuristojen saamis/suoritus -suhteet voisi tietysti kirjoittaa taseiksi ja markoiksi, ecuiksi. Troyesin markkinarahvas eli virtuaalisen rahan mailmaa. Sitä kutsuttiin keskinäisvelvoitteiden kristikunnaksi.

    Ehkä kauppiaiden papereista kummasteltiinkin sitä kuinka vieraspaikkakuntalaiset, toinen Bryggestä toinen Firenzestä, saattoivat luottaa toisiinsa. He itse sentään kylissä suvuissa olivat vain katseen päässä toisistaan pannen suopeata katsetta tahi pahaa silmää toistensa pitämiseksi oikealla tolalla. Ja miksei käsivarrenkin yltämän kuten kartanon pehtorin patukan, ratsuruoskan -mitä nyt kulloinkin tarvitaan. Mutta että paperisuikale, musteella tuhrittu, pilattu.

    Puoli vuosisataa eteenpäin ja Pohjanmaalle kun jo täälläkin kirstuissa oli saamispapereita ja kuitteja takaisinmaksettavista, ilmaantui uusi innovaatio. Vallesmanni joka koki panna paperit täytäntöön. Siitäkös väki häijyyntyi. Oli tullut laki uusi valtiopäiviltä, vekselilaki muun Euroopan malliin. Vaasan kiviseinähotelli hoiti niskuroivat, kiltit menivät Wasa Bankin apuyhtiöön säästöpankkiin, mikä absorboi palkkatyöläisten rahoja ja teki tilaa liikemiehille laajeta Wasa Bankin kanssa. Santeri Alkio raportoi kyläjärjestyksen murtumista esivallan terrorilla Murtuvia aikoja romaanikuvauksessaan.

    Jos jatkaisi rahataiteesta. Kun Akseli Gallen-Kallela maalasi Liittopankille sen hallituksen puheenjohtajan Mannerheimin muotokuvan, siviiliasuisena vm.1929, niin Liittopankki maksoi kirjoittamalla taiteilijalle lisää rahaa tämän pankkikirjaan. Vastaeräksi omaisuuspuolelle Liittopankin taseeseen tuli maalauksesta Gallen-Kallelalle maksettu markkamäärä.

    Maalaushan oli sittemmin HOPilla ja sitten SYPillä Meritalla, mutta ei Nordealla. Se säätiöitiin tässä välissä ja jätettiin Suomeen.

    No se kerkisi olla SYPin kokoelmassa deregulaation ja shareholder value nykyaikana. Sille tehtiin arvonkorotuksia seuraten vastaavanlaisten taide-esineiden huutokauppahintoja. Kun arvo nousi Hagelstamilla Järnefeltistä, vaihtettiin hintalappua Gallen-Kalleloihinkin ja tase-erä vuoden 1929 maalauksesta nousi.

    Kuin myös SYPin kirjanpidossa voitto -ja voiton/bonustenjako näidenkin kirjausten ansiosta. Ei siveltimen vedosta kankaalla, vaan mustekynäpiirrosta tasekirjassa. Kun se taulu oli yhä pankilla, aito bonusraha piti lainata SYPin yritystodistus nimisellä ikiomalla rahalajilla, joka vekslataan tavallisiksi SYPin korkorahastosta. Sieltä minne se palvelijatarkin säästää, jonka palkkarahat juuri sumplittiin pankiiri-isäntänsä bonuksesta.

    Tuossa juuri tuli kerrotuksi aikautemme yhdestä huippuvedätys strategiasta. Ponzi eli pyramidi eli kiertokirje malli Taidekeräily busineksessä. Koko vanha varasto voidaan myymättä rahastaa arvonkorotuksina, niiden kirjaamisesta voitoiksi, voitto osingoksi, se rahaksi antamalla uusille osuuksia (=kuin osakeanti) ja näistä oikeista rahoista jo pukee ylleen ja syö hyvin ja jatkaa bisnestä.

    Laajentaakaan ei tarvitse jos vaan arvot sojottavat koiliseen, kuten taas jo vuosikausia ja lupaavin näkymin uusille vuosille. Jonkun taulun voi myydäkin osingoksi, silti kokonaisuus kasvaa arvoa jos vain hintakehitys jatkuu -niin terveenä. Konstsamfunetin tihutyö Lasipalatsissa, M-Baari jo tuhottu, rahoittuu ihan prikulleen kirjanpitouutuuksista ja Aktiakirjauksia ja taulujen johdannaishintoja eli tulevia hintoja hyödyntäen -mikä yllä kuvattiin.

    Tästä Konstsamfundetin strategiasta bruttaalimpi ja isompi kauhu pääkaupaunkiseudulla on ”sijoitusasuntojen vuokrallepano” -vuokrankiristysrieha. Siinä asuntopula pohjapremissinä kalkyloidaan ajanpäälle vaivatonta omaisuutta osaajalle, herkkuna välitön tulovirta jobbarilääkärin, -jobbarikansanedustajan ja jobbariupseerin naureskella ay-jobbareitten kanssa. Läpikotainen konsensus-kompromentaatio ailusten/sailasten/ihalaisten hengessä eli eläkeyhtiöiden 200 mrd€ kassoihin kytkettyjen piiloedunsaajien, salamyhkäisten hedgefundien Suomessa. Et ole koskaan kuullut?

    Yritystodistus, commercial paper itseallekirjoitetut obligaatiot kelpaavat paikallisrahana Wall Streetiltä Gebhard aukiolle, entisellä Teollisuuskadulla. OP Pohjola vai minkä kumman niminen pankki, pomona kuitenkin Reijo Karhinen siellä jököttää. Olli Ainola ihmetteli Karhisen uuden uutta päämajaa ja vaihtunutta osoitetta entisellä sialla. Että mistä rahat?, kysyy Iltalehti. No, ihan ei mistään paitsi hihasta. Omaa velkaa tekemällä maksettu koko 200 milj.€. Entä sitten saahan sitä velkaantua? Se vaan, että OP Pohjolan tapauksessa se tapahtuu EKP:n Suomen filiaalin silmäin alla ja valvonnassa ja SP Finassilaitos vakaajina. Pulman osuessa, koko Eurooppa kantaa vastuun, likviditeetin osalta rutiinina ja mönkään menneen hometalouden osalta pankkiunionin pelastustoimenpitein. Liikepankit toimivat Keskuspankkien verkostoina. Sellaisiksi ne perustettiin kansanvaltaprojekteissa ja ottamaan tieteistä hyödyt irti koneina.

    Jos lopettaisi ja sanoisi vain, että interbank tekee mahdolliseksi ostaa vaikkapa kaivoksia ja metsää rahatta. Kävelemällä rinta rottingilla markkinapaikoilla ja ostaa omalla velalla, jota muut joutuvat pakosta pitämään rahana. Pankin velka kun on yhteiskuntamme raha.

    Tosin se QE biljoonamittainen swap keskuspankkien ja finanssilaitosten välillä juuri nyt valmistaa valtiollisesti dollareita jenejä puntia euroja ja täyttää vanhoilla yksityisen rahan luomilla arvopapereilla keskupankkien holveja.

    Että perunko ylle äheltämäni ? Sussan ja Villen idea jo toteutuu -ainakin väliaikaisesti ja edes osittain. 4 biljoonaa USA, Eurooppa jäi startissa, mutta syksyyn 2016 runsas biljoona ja sitten? … vanhat velat (EKP:n saamiset omilta valtioiltaan) kuitataan !

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *