Antiaikalainen
Antiaikalainen

Kapean maun ongelma

Mikä on suomalaisen kirjallisuuden tila?
Varmaan koko kysymys on väärin asetettu. Suomalainen kirjallisuus ei ole möhkäle vaan mosaiikki. Jos siitä puhutaan möhkäleenä, päädytään vain kärjistyksiin tai latteuksiin.
Kukin poimii säkistä mitä sopivaksi katsoo ja lausuu huomionsa tai tuomionsa uskotellen antavansa yleistodistuksen, yleiskatsauksen. Yksi levittää eteemme kirjasyksyn helmet ja sanoo: ”Katsokaa, näin hienoja romaaneja!” Toinen latoo pöytään rutiiniteoksia ja lausuu: ”Katsokaa, näin paljon tasapaksuja!”
Kumpi kertoo totuuden? Ei kumpikaan, ja kumpikin.
Koko keskustelu on lähtökohdiltaan ongelmallinen, jos samaan aikaan ollaan a) sitä mieltä että yhtenäiskulttuuri on mennyttä aikaa eikä kirjallisuus enää kytkeydy samalla tavalla suureen kansalliseen projektiin kuin joskus ennen ja b) kaivataan tästä huolimatta kokonaisnäkemystä, synteesiä, totuutta ”suomalaisen kirjallisuuden tilasta.”
Olisi ehkä paras vain todeta trivialiteetit. Kaikissa maissa kaikkina aikoina julkaistaan jonkin verran erinomaisia, jonkin verran hyviä, suuret määrät keskinkertaisia ja melko paljon huonoja teoksia.
Tämä lienee ”suomalaisen kirjallisuuden tila”, ja ranskalaisen, ja saksalaisen, ja brittiläisen, ja amerikkalaisen.
***
Kaikesta huolimatta synteesiä, kokonaisnäkemystä, totuutta tunnutaan aika ajoin kaipaavan. Syitä voin vain arvailla. Ehkä halutaan käydä ns. kulttuurikeskustelua. Ehkä toivotaan, että sittenkin olisi olemassa vielä häivähdys vanhasta turvallisesta Suomesta ja vanhasta turvallisesta kansalliskirjallisuudesta.
Keneltä pitäisi silloin hakea vastauksia? Kuka antaa valistuneimman näkemyksen?
Varmaankin kriitikko Mervi Kantokorven kaltainen henkilö. Viime lauantaina kirjamessujen paneelikeskustelussa hän korosti, kuinka tärkeää on omaksua lavea perspektiivi kirjallisuuteen. Kantokorpi lukee ja arvioi niin valtavirtaproosaa kuin marginaalirunoutta eikä ole lukkiutunut mihinkään tiettyyn kirjallisuuskäsitykseen tai esteettiseen agendaan. Hänellä ei ole kapean maun ongelmaa.
Minulla taas on.

Mieltymykseni ovat suppeat ja ahtaat: harvat romaanit puhuttelevat minua voimallisesti. Jos minulta kysytään, niin erinomaisia kirjoja julkaistaan vähän niin Suomessa kuin missä tahansa muussakin maassa. Vastaukseni ei kuitenkaan kerro totuutta (tai edes ”totuutta”), se kertoo lähinnä nirsoudestani lukijana. Kun tutut tai puolitutut kysyvät vinkkejä joulu-, isänpäivä- tai äitienpäivälahjakirjoiksi, en yleensä rohkene ehdottaa mitään. On suuri vaara, että vinkkaamani kirja ei miellytä lahjan saajaa. En tiedä, mitä ihmiset haluavat lukea.
Mieleeni nousee Peter Handken Moravalaisen yön päähenkilö, ex-kirjailija, joka on lopettanut kirjoittamisen ja joka kokee, ettei pysty kirjoittamaan teoksia, jotka vastaisivat aikalaislukijoiden odotuksiin. Ex-kirjailijassa on paljon samoja piirteitä kuin Handkessa, paitsi että Handke tietysti kirjoittaa yhä (vaikkei omien sanojensa mukaan tunne ketään, joka lukisi hänen kirjojaan). Rax Rinnekangas tiivistää esseekokoelmassaan Nocturama ex-kirjailijan ajatukset:

Nykyaika on ex-kirjailijan mielestä kadottanut poeettisen kielensä ja tilalla on kolkko sanomalehtikieli, jossa teksti on täysin valmiiksi kirjoitettua jo ennen kuin kirjailija on edes ehtinyt kokea kirjoittamansa. Nimet ja tittelit ja paikannimet enää vain lisätään ja näin syntyy ”ajankohtaista” kirjallisuutta, jossa sekä ”hyvin ajankohtainen teema” on vielä kerran varmuuden vuoksi ”ajankohtaistettu” että ”vetävä juoni” on vielä kerran ”juonistettu” täydellisessä yhteisymmärryksessä kirjallisuuden ja kustantamoiden markkinointi-ihmisten toimesta.

Mitä ex-kirjailija vastaisi, jos häneltä kysyttäisiin kotimaansa kirjallisuuden tilasta? Kannattaisiko hänenlaiseltaan edes kysyä?
Ei tietenkään kannattaisi.
***
En nyt kirjoita tätä sillä, että rinnastaisin itseni Handken ex-kirjailijaan tai ajattelisin täysin samoja ajatuksia kuin hän. Mutta jonkinlaista perheyhtäläisyyttä hänen kapean makunsa ja minun kapean makuni kanssa varmasti löytyy. Elän ihanassa kuplassani, jossa luen Handkea, Sebaldia ja Bernhardia (toki myös Tao Linin kaltaisia nuoren polven nykykirjailijoita, jotka ovat kaukana modernistisen estetiikan & eksistentialistisen ahdistuksen kehältä.) En minä tämän kuplan sisältä osaa arvioida ”nykykirjallisuuden tilaa”.
Turha kysyä, turha vastata.
En epäile Mervi Kantokorpea, joka sanoi lauantain kirjamessupaneelissa, että Suomessa julkaistaan vuosittain useita erinomaisia romaaneja. Niin kuin esimerkiksi Jenni Linturin Malmi, 1917. Ostin Linturin kirjan kirjamessuilta
. Se on hyvä romaani, joten uskokaa siis Kantokorpea.
Jos joku epäilee, että sanon tämän jotenkin ironisesti, hän on väärässä. En todellakaan sano.
Minuun voi ehkä uskoa, ainakin vähäsen, silloin kun kirjoitan blogissani Karl Ove Knausgårdista, Zadie Smithistä tai Thomas Bernhardista. Tavaksenihan on tullut nostaa täällä esiin sellaisia kirjoja, jotka saavat minut syystä tai toisesta innostumaan, jotka vetoavat mieltymyksiini.
Aika paljon sellaisiakin kirjoja julkaistaan, loppujen lopuksi. Ei ole vielä tarvinnut jäädä ilman lukemista.

Kommentit (14)

  1. Tommi Melender

    Linkolan sympatiat ovat kyllä tiedossa. Ne ovat sitten oma lukunsa.

  2. Kamunen

    Tiedättekö mikä sana oli neuvostokielen kaunein sana, ja on sitä myös suomenkielessä? No, sehän on luottamus.

    luottamus on venäjäksi ”доверие” jonka suomalainen lausuu ”toveri” HS:n exe päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoittaa aiheesta kirjaa.

    Aina on tilaa toverille.

  3. Anonymous

    Monien kirjailijoiden julkiolemisesta (blogeista, lehtijutuista yms.) tulee tirkistelevä olo, Onhan se varmaan lohdullista, että joku tuntematon ajattelee kirjailijaparkaa hetken lämmöllä, toivoen hetken hänelle kaikkea parasta.

    Sinun blogistasi ei tule sellainen olo. Eikä kirjoistasi. Osaat kunnioittaa lukijaa. Lukijan kunnioittamisella tarkoitan sitä, että lukijalta voi myös vaatia jotain, lukemisen tulee olla (ainakin minulle) hieman ”vaikeata” tai hankalaa. Hyvin tarjottuna juuri se vaikea ja hankala on mieleenpainuvinta kirjallisuutta.

    Sanoisikos tässä nyt ahkerana lukijana niin, että iso osa suomalaisesta kirjallisuudesta on helppoa ja mukavaa ja hyvin tehtyä. Viihdyttävää. Parhaimmat ovat niitä joita lukiessa joutuu näkemään vähän vaivaa.

    Hyvä jää eloon, siihen kannattaa myös kirjailijan luottaa, vaikka epätoivo valtaisi mielen.

  4. Anonymous

    Jotenkin huvittaa tuo, että kun pistän Googleen hakusanaksi ”XXX arvostelu” (missä XXX on kirjan nimi) niin näytölle tulee blogikirjoituksia, jotka ovat keski-ikäisten ja -luokkaisten naisten tekemiä.

    En ole sovinisti, mutta onko Suomen kirjallisuus joku marttapiiri? Vai pitääkö syyttää Googlea tai omaa tyhmyyttä?

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *