Antiaikalainen
Antiaikalainen

Kesää & lukupiiriestetiikkaa

Jotkut lukevat kesällä dekkareita, jotkut klassikoita. Minä luen mitä sattuu. Tänä kesänä tosin olen katsellut enemmän leffoja kuin lukenut kirjoja. Osittain siksi, että minulla on työn alla kirjallinen hanke, joka edellyttää uppoutumista elokuvamaailmaan. Ei siitä hankkeesta sen enempää. Tapanani ei ole huudella tekemättömistä töistä. Tehtyihin töihin voin onneksi laskea syksyllä ilmestyvän esseekokoelman, jonka parissa vietin tuskaisia hetkiä, koska aika meinasi loppua kesken. Myöhästyin itselleni asettamastani deadlinesta. Mutta nyt ne esseet on onneksi tehty. Yritän niissä, muun muassa, puolustaa kirjallisuutta ja kirjallisia arvoja yhtä suorapuheisesti ja häpeilemättä kuin nykyään joka paikassa puolustetaan taloudellisia arvoja, tehokkuutta, kannattavuutta, brändäämistä, näkyvyyttä sun muita matalamielisiä juttuja.
Johtuneeko asiaproosan parissa askartelusta vai mistä, mutta minun on ollut kesälukemisissani vaikea syttyä romaaneista, jotka ilmiselvästi ovat ”romaaneja”. Eli fiktiivisiä teoksia, joissa on vetävä tarina ja vereviä henkilöhahmoja kuorrutuksenaan yleishumaania eetosta. Hiljaa mielessäni (ja nyt näköjään myös julkisesti tässä blogissa) kutsun tällaista kaavaa toteuttavia romaaneja lukupiiriestetiikaksi. Lukupiiriestetiikka tuntuu vetoavan ihmisiin, jotka sanovat harrastavansa lukemista ja korostavat lukevansa ”laatukirjallisuutta”, kuten esimerkiksi Finlandia-ehdokkaiksi valittuja romaaneja. Jos ”laatukirjallisuudeksi” brändäytynyt teos ei jostain syystä täytäkään lukupiiriestetiikan oletusarvoja, lukemisen harrastajat pettyvät ja harkitsevat kuluttaja-asiamiehelle valittamista, tai vähintäänkin he tuovat paheksuntansa julki keskustelupalstoilla nimimerkin suojista. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Ei minulla ole mitään lukemisen harrastajia vastaan (kärjistän tarkoituksella, koska haluan olla ärsyttävä). Eikä sinänsä lukupiiriestetiikkaakaan. Satun vain potemaan uskon kriisiä. En saa mitään irti romaaneista, jotka tyhjenevät ”vaikuttaviksi lukuelämyksiksi”. Perinteinen realistinen juoniromaani vivahteikkaine henkilökuvauksineen on valhe, johon en enää halua osallistua. Enkä varmaan pystyisi vaikka haluaisin.

Olen minä silti tänäkin kesänä lukenut romaaneja, jotka ainakin valtaosiltaan noudattavat lukupiiriestetiikkaa. Onneksi niistä on löytynyt henkireikiä, joiden avulla olen saanut niistä irti muutakin kuin lukupiiriestetiikan mukaisen ”vaikuttavan lukuelämyksen”. Mainitsen kaksi esimerkkiä: Leena Landerin Liekin lapset ja Anja Snellmanin Parvekejumalat. Landerissa viehätyin siitä, että hän toteuttaa varsin perinteisin keinoin kerrotussa kansalaissota-aiheessaan häpeilemättä jonkinlaista taistelevaa humanismia. Hän haluaa saattaa pahat ihmiset tilille pahoista teoistaan ja tekeekin sen piittaamatta siitä, säilyykö romaani ”eheänä” tai ”uskottavana”. Sujuvan laatuproosan alta henkii pamflettimaista pauhua. Se on pelkästään hyvä asia, koska ilman tällaista repeämää Liekin lapset olisi vain hyvä suomalainen perusromaani. Snellman puolestaan välttää maahanmuuttoteemoihin pureutuvassa Parvekejumalissa poliittisen korrektiuden hetteikön ja uskaltaa jättää eräät romaanihahmot karkeahkoiksi hahmotelmiksi vailla selkeitä nimiä ja identiteettejä (esimerkiksi toisen päähenkilön, yhteisönsä asettamien roolien kuristaman somalitytön, veljet). Parvekejumalat ei tarjoa valheellista katarsista, jonka jälkeen lukija voisi huokaista tyytyväisenä ennen tähdellisempiin askareisiin siirtymistään: paljon on maailmassa mätää, mutta paljon enemmän ihmisillä on sentään hyvää tahtoa.

Parhaat sävärit tänä kesänä lukemistani romaaneista olen kuitenkin saanut William Gaddisilta. Hänestä ei tällä kertaa sen enempää, koska helteen uuvuttamana en jaksa kirjoittaa pitkiä, polveilevia analyysejä. Kunhan totean, että Gaddis on niitä kirjailijoita, joiden tuotanto todistaa, että hienoimmat romaanit kirjoitetaan ihan muilla kaavoilla kuin tasalaatuisuuteen tähtäävällä lukupiiriestetiikalla.

Kommentit (16)

  1. Kristina Carlson

    Piti julkaista kommentti omalla nimelläni, meni bloginimellä. Valopilkku = Kristina Carlson

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *